Rakastuneena haluaa katsella toista silmiin ja kaikkialle muualle, sitä ihanaa kokonaisuutta ja kaikkea, mihin katse kulloinkin kiinnittyy. Kaikenlainen on katsomisen arvoista toisessa ja hänen liepeillään.
Minulle on arvokasta katsella rakastettuani suoraan ja sitten myös samalla katsoa hänen kauttaan kaikkea sitä, mitä hän tekee.
Kun ihailee toista ihmistä syvästi, hänen tekemisensäkin tulevat merkityksellisiksi. Yksi niistä asioista on työ.
Työ on paradoksaalinen juttu, tietysti: se vie ihmiset toistensa luota tunneiksi, pitkiksi ajoiksi, työmatkoiksi, ja kuljettaa muihin ajatusmaisemiin kuin toisen hellimiseen tai täysipainoiseen huomioimiseen ylipäätään. Samalla juuri työssä sitten konkretisoituvat ja toteutuvat monet ulottuvuudet toisen ihmisen persoonasta, joka siis on juurikin se ihailtu ja rakastettu persoona.
Minä olen muun muassa tällä viikolla saanut katsella sitä, kuinka rakastettuni työ on tuottanut iloisen lopputuloksen. Olen ylpeä ja riemuissani hänestä ja hänen puolestaan.
Tällaisessa riemuitsemisessa tunnistaa hyvin sen, kuinka samanaikaisesti kyseessä on kahden erillisen ihmisen suhde, mutta kuinka se erillisyys on kuitenkin osa jotain sellaista yhteisyyttä, jossa toisen asiat aika välittömästi tuntuvat toisen ihmisen sisällä.
Siksi työasiat eivät lähtökohtaisesti oikein voi ollakaan rakkaussuhteen ulkopuolisia. Ne kulkeutuvat meissä kahdessa sen sisälle samalla tavalla kuin mitkä tahansa muutkin asiat toisessa ihmisessä, joko avoimesti tai sitten peiteltyinä salaisuuksina.
Työ, jonka rakastettu avoimesti näyttää rakastajalleen, voi tulla rakastetuksi, ja toisen seuraaminen työssään on taas uusi mahdollisuus katsoa rakastaen.
Toisen työn ja aikaansaannosten ihailemisessa on niin monia tasoja, että niiden ajatteleminen jo saa minut hymyilemään. Ensinnäkin on tietysti lopputulos, joka on koko sen aiemmin jo seuraamani ajattelun, pohdiskelun, kokeilemisen, ponnistelun ja vaivannäön, oivalluksien ja luovan tilan seuraus. Työn ja saavutuksen yhteys on osa arjen karttaa, joka on meidän arkeamme. Me-hetki on tietysti myös lopputuloksen iloitsemisessa. Ja toisen ilon katsominen on niin rikasta; ilon ilmeiden ja eleiden lukeminen toisesta, silmien kimalluksen ja hymynkareiden ja ryhdin nauttiminen.
Ja rakastaan kun katsoo työnsä hedelmien ääressä, saa nähdä hänet samalla vähän kuin uutena ihmisenä, sellaisessa hetkessä hänessä on jotain villitsevästi toisenlaista, jokin avautuma vielä tuntemattomaan tulevaisuuteen ja kaikkeen sellaiseen, jota en vielä ole hänessä nähnytkään. Jotenkin siinä syntyy jälleen se ensirakastumisen tunne, joka ainakin tätä minun elämääni tässä rakkaussuhteessa onnekkaasti luonnehtii. Kun toinen uusin ja uusin tavoin havahduttaa katsomaan itseään, se rakastumisen tunne vain lyö yli uudestaan ja uudestaan.
Ja kun hän paneutuu uuden työn äärelle, minä katson häntä taas, vierestäni, toiselta puolelta huonetta, ovensuusta, ikkunasta ja mielessäni, ja ajattelen hänestä hellimmin. Hellemmin kuin kukaan toinen. Ja kuulostelen, kysyn ja kuuntelen, seuraan, katson, ja laitan hänelle ja itselleni kahvit.
Minä olen rakastunut. Oikeastaan elän jatkuvan rakastumisen tilassa. Kun tämä rakkaus tuli, se pirstoi elämän silloiset puitteet ja kokosi ne aivan uudenlaisiksi. Suhteet, perheet ja sidokset murtuivat ja muuttuivat. Sitten seurasi onnellisuutta. Rakastuminen on nyt jatkunut jo vuosia. Minä hämmästelen ja tutkin sen kokemuksia ja tunteita riemuissani, häkeltyneenä.