Olen vasta ihan viime aikoina havahtunut ymmärtämään, millainen merkitys hyvällä itsetuntemuksella ja itsetunnolla on parisuhteessa. Itsensä tunteminen ja itsensä hyväksyminen ovat hyvinvointimme perusta. Nuo kaksi ovat myös tasaveroisen ja tasapainoisen parisuhteen perusta.
Hyvän itsetuntemuksen omaava ihminen tuntee itsensä, tarpeensa, omat rajansa ja niin edelleen. Kukaan ei tietenkään tunne itseään ihan kokonaan, mutta noin suunnilleen voi kyllä tietää, mitä on ja mitä ei ole. Joskus päivityskin on tarpeen; ihminen muuttuu (toivottavasti) läpi elämän. Itsetuntoa omaava ihminen rakastaa itseään siksi ja siitä huolimatta, mitä on.
Kun huono itsetunto ohjaa olemista, voi olo olla jatkuvasti jotenkin riittämätön tai vääränlainen. On niin tai näin, niin on aina väärinpäin. Nimittäin jos ohjautuu ulkoapäin. Jos hakee jatkuvasti hyväksyntää toisten ihmisten silmistä, ei sisällä ihmisessä asu oikeastaan ketään. Tai no ehkä tyhjä kuori, jonka jossain nurkassa istua nököttää sisäinen lapsi, joka ei oikein uskalla olla näkyvä ja tarvitseva.
Joskus tällainen ihminen on sopeutunut ja mukautunut ihan mutkalle. Mitä väliä omista tarpeista, kunhan toisella on kaikki hyvin ja ettei tulisi riitaa ja lisäpelkoa jätetyksi tulemisesta.
Joskus itsetuntemus ja –tunto ovat hukassa vain toisella, joskus molemmilla. Itse mietiskelen tässä kohtaa nyt sitä, miten huono itsetunto vaikuttaa parisuhteeseen. Ajattelen näin, että se jolla ei ole oikein kosketusta itseensä ja omaan ytimeensä, on olo aika pallohukkainen. Eikä pallohukkaisuus voi olla vaikuttamatta toiseen ja suhteeseen.
Huonolla itsetunnolla varustetulla ihmisellä on monta naamiota. Kun on oikein epävarmuudessa kasvanut, on epävarmalle kehittynyt älyttömän tarkka vainu ihmisten suhteen. Hän tietää kyllä, millä päällä toiset ovat ja millä konsteilla toiset pidetään tyytyväisinä. Erityisen vainun hän omaa niiden ihmisten kohdalla, joilla on valta satuttaa eli hylätä. Vähänkö väsyttävää olla jatkuvasti hereillä muiden suhteen?
Naamioitaan herkkä ja ehkä häpeästä kärsivä käyttää taitavasti. Ja aina kun vastassa on naamio, todellinen kohtaaminen vääristyy. Kukaan ei oikeastaan tunne sitä, joka naamioita käyttää. Luulenpa, että monen naamion takana piileskelee hyvin yksinäinen ihminen.
Mitä onkaan elämä sellaisen kanssa, joka kätkeytyy ja vaihtaa naamioitaan? Aika epävarmaa, luulisin. Kuka ihan aidosti voi nojata ihmiseen, joka kulkee siihen suuntaan, mihin tuuli sattumoisin osoittaa, elää omien pelkojensa vankina eikä suostu todelliseen kohtaamiseen?
Itse ajattelen niin, että suhteessa on hyvin tärkeää herätä omaan vastuuseen. Vastuu tässä tekstissä tarkoittaa vastuun ottamista itseen tutustumisesta ja itsensä rakastamisen opettelussa. Hyvässä parisuhteessa saa tässäkin lajissa olla keskeneräinen. Aina voi olla uusi alku, uusi päivä ja uusi mahdollisuus. Kasva rohkeasti siksi, mitä todella olet, täyteen mittaasi ja hyväksy näkemäsi. Kasvata juuret lujasti maahan kiinni niin, ettet pienistä tuulista heilahda. Paikallaan pysyvää on helpompi pussatakin :)
Olen 43-vuotias kahden koululaisen äiti, sielunhoidon tuntiopettaja ja tutkija, terapeutti, pappi, mindfulness-, eroseminaari-, asahi- ja ryhmäliikunnanohjaaja ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin puolestapuhuja. Blogiteksteissäni käsittelen oman työni ja eletyn elämäni kautta parisuhteen ja rakkauden eri puolia. Seuraava eroseminaarini aloittaa 17.10.2017. Käy vilkaisemassa www.miiamoisio.fi tai facebookissa: Miia Moisio - Hyväksyvää läsnäoloa