Vuoden lopulla huomaa aina olevansa jonkinlaisella ajan vedenjakajalla.
Toisella puolella on kaikki eletty aika. Rakastajien kesken koettu ja eletty on meidän tarinamme. Se on se, mitä meillä on.Toisella puolella ovat aikeet ja odotukset, mutta muuten ei näy mitään. Tulevaisuus vasta odottaa tekemistään ja elämistään.
Tässä maailman harjanteen päällä seisotaan ja katsellaan molempiin suuntiin ja tunnistetaan se, kuinka lyhyt on ajan mitta. Veljeni totesi joulun tunnelmissa venytellessään, että ihmiselämässä on keskimäärin neljätuhatta viikkoa – yhtään päivää ei tee mieli haaskata tyhjänpäiväisyyksiin.
Kylläpä se kuulostaa lyhyeltä pätkältä! Ja vaikka rakkaudessa ei ole rajoja, koska se on tällainen kaikkivoipainen, loputon tila, se sijaitsee keskellä rajallista elämää.
Rakkauden rajattoman ajan ja elämän rajallisen ajan paradoksin äärellä ei kai ole muuta mahdollisuutta kuin asettaa toiveita tulevaisuudelle: heijastaa rakastuneena olemisen todellisuutta tuleviin päiviin. Se on pieni rohkea teko. Me rohkenemme odottaa parasta tulevilta päiviltä.
Tai oikeastaan, tarkemmin ajateltuna, se on aika suuri rohkea teko. Toivomalla, että parhaat mahdolliset asiat jatkavat tapahtumistaan, ja onnellisuus vielä syvenee, altistamme itsemme elämälle. Mutta eihän onnellisuuteen voi hiipiä varauksin ja epäillen? Pitää tehdä uskon hyppy. Tai rakkauden loikka.
Minua ei pelota. Meillä on rakkauden siivet. Niinpä minä syöksen itseni vauhtiin ja heittäydyn rakkauden vuoteen 2017. Ainakin seuraavia asioita tapahtuu tuolla kartoittamattomassa tulevan valkoisessa:
Meillä on paljon aikaa jaettavaksi yhdessä. Jokaisena päivänä on aikaa olla lähekkäin ja kuulostella itseä ja toista, ja kaikkina kuukausina on monia päiviä, jolloin ei ole mitään muuta kuin aikaa olla lähekkäin ja kuulostella sitä, keitä me olemme ja mitä me haluamme nyt tehdä. Ja sen jälkeen teemme, mitä meitä huvittaa.
Me kasvamme molemmat ja me kasvamme myös yhdessä.
Teemme kävelyretkiä ja retkeilemme pyörillä ja tanssimme aina kun tanssittaa.
Me teemme matkoja uusiin paikkoihin, jaamme niiden löytämisen ilon ja katselemme niitä yhdessä ihmetellen.
Joka päivästä löytyy jotain kaunista ja hämmästeltävää, jonka haluaa jakaa toisen kanssa.
Joka päivänä näemme kuinka kauniita me toisillemme olemme.
Laitan ruokaa huolellisesti ja me jaamme sen yhdessä toisiamme silmiin katsoen. Ja usein kutsumme ystävät samaan pöytään, joka on meidän rakkaudestamme rakennettu.
Maistamme jäätelöitä, joissa on salmiakkia.
Nukumme sylikkäin. Heräämme kasvokkain ja suutelemme toisemme aamuun.
Meillä on riittämiin aikaa katsella lintuja. Meillä on riittämiin aikaa kuulostella tuulta.
Aina illoin kun rakastettuni tulee töistä, minä olen tullut häntä vastaan kaupungin poikki. Me kohtaamme portilla ja meitä naurattaa. Lähdemme yhdessä eteenpäin, ja pidämme kädestä kiinni.
Kulkiessamme me puhumme kaikesta ja puhumalla annamme ja vastaanotamme itsemme uudestaan ja uudestaan.
Leikki on meidän leipäämme.
Ja paljon muuta, joka on vain meidän, eikä kenenkään muun.
Minä olen rakastunut. Oikeastaan elän jatkuvan rakastumisen tilassa. Kun tämä rakkaus tuli, se pirstoi elämän silloiset puitteet ja kokosi ne aivan uudenlaisiksi. Suhteet, perheet ja sidokset murtuivat ja muuttuivat. Sitten seurasi onnellisuutta. Rakastuminen on nyt jatkunut jo vuosia. Minä hämmästelen ja tutkin sen kokemuksia ja tunteita riemuissani, häkeltyneenä.