Ohjeita pikkulapsen vanhemmille riittää. Ohjeet ovat tarpeen ja hyviä, mutta välillä jännittää tarkastella niitä oman elämän valossa. Tehdäänkö me jotain väärin? Olenko minä itseni unohtava äiti vai unohdanko muut selaillessani somea? Puhumisen tärkeyttä toitotetaan ja oikeastaan puhumisen aiheita on niin paljon jo, että ihan jo uuvuttaa.
Pikkulapsiperheessä täytyy olla organisaation tapaan sisäinen viestintä kunnossa. Kerroinko puolisolleni, että päiväkodista lähdettiin kumisaappaat jalassa? Kuoma-talvikenkiä ei kannata kotona etsiä. Minulle taas muistutetaan, että aamupala päiväkodissa on tänään toisella puolella. Näistä pitää kertoa, ettei aamu menee turhaksi stressiksi ja aamukokous sujuu leppoisasti, kun on saanut viestin siitä, että taapero jäi aamupalalle ystävien kanssa hyvillä mielin.
Riittäkö parisuhteen sisällöksi pelkkä lapsi? Sellaisia deittjuttujakin siis pitäisi testata…
Anoppi tuli viime viikolla ihan yökylään ja usutti minut ja mieheni ulkoilemaan yhdessä. Juonessa oli mukana jälkikasvummekin, joka mummin saapuessa ei kiinnittänyt enää mitään huomiota vanhempiinsa. Hän pyöritti mummin pikkusormensa ympärille.
Meillä oli pöytävaraus ja kävelimme käsi kädessä. Intoilimme viineistä ja ruokalistasta, joka sisälsi sinisimpukoita. Kyllähän me herkistyimmekin kupeittemme yhteisestä hedelmästä, joka osasi ottaa tilanteen haltuun. Tarjoilijallekin kerroimme olevamme vapaalla olevia vanhempia.
Mitäs minä tästä sitten opin? Ei sitä tarvitse esittää, että kaikki on niin kuin ennenkin. On hyvä tajuta, ettei kahdestaan hengailu ole outoa. Kolmestaan oleilua ei meidän tarvitse myöskään paeta. Jälkkärin voi hakea kaupastakin ja syödä sen yhdessä.
Äiti, vaimo ja pappi. Uskalsin viimein itsekin luottaa elämän ihmeisiin ja maailmaan tuli kauttani uusi ihminen. Elämä ja parisuhde koostuu pienistä huomionarvoisista hetkistä, jotka yritän pukea Rakkauden roihussa sanoiksi aina sunnuntaisin.