Rakastan tuota naista ja tulen siitä niin iloiseksi, että mieli tekee tanssia kadulla ja nauraa ääneen. Niin monesti teenkin. Ilo, johon rakkaus minut virittää, on niin riemukasta. Se tulee ryöppyinä ja pursuaa yli äyräiden.
Se on iloa, jota rakastettuni minussa herättää. Erikoinen juttu, kuinka se herää aina, kun näen hänet uudestaan. Aika usein tuo ilon tunne tulee aaltona jo silloin kun hän vain palaa takaisin toisesta huoneesta. Joka kerran kun katson hänen hiuksiaan, piirteitään, ryhtiään, tulen syvästi iloiseksi. Kun tapaamme kaupungilla ja näen hänen hahmonsa väkijoukossa, ilo helähtää minussa.
Rakastuneena kaikesta muka pienestä tulee suurta. Riemu ja ilo paljastuvat.
Talitintti tiityttää lähipuussa, parvekkeen ovi on selällään. Taaempaa kuuluu peipon laulu. Meillä on kevätkukkia ruukuissa. Nuo lemmikit ja orvokit ovat iloisia, kaikenvärisiä. Me haimme ne ja multaa fillareilla puutarhakaupasta. Tänään on aurinkoinen sää, nautimme siitä ja hymyilimme ajellessa.
Että saan jakaa tämän tuon ihmisen kanssa, että saa katsoa maailmaa sen kullanhohteen läpi, joka hänessä on, tekee kaikesta niin iloista ja huiman kaunista.
Ympärillään näkee kaikkea sellaista, mitä sisälläkin liikkuu. Sydämiä löytyy kaikkialta: pikkukivistä, lehtien muodosta, vesilätäköistä, maalin lohkeamista. Rakkautta kokevalle on tarjolla valtavasti yksityiskohtia, joihin iloaan voi heijastella. Ja siinä samassa onkin täysin iloinen koko elämästä, ihan kuin Pharrell Williamsin biisissä.
Ihan kuin pidäkkeetön tanssi, rakkauden ilo edellyttää antautumista sille. Sen edessä on kuitenkin monenlaisia asioita, jotka voivat nousta omasta itsestä, kahdenkeskisestä vuorovaikutuksesta ja ulkopuolisesta vaikutuksesta.
Olen aika yllättynyt siitä, kuinka usein olen saanut ymmärtää, että meillä oikeastaan pitäisi olla vähän vähemmän iloa tai ainakaan sitä ei tarvitsisi näyttää niin selvästi tai sitten se on vääränlaista. Kaikilla on omat syynsä kommentteihinsa. Rakastuneena olemiseen liittyvää iloa vaikuttaa yksinkertaisti olevan vaikeampi jakaa kuin vaikkapa sydänsuruja. Ongelma kuitenkin on heidän, ei minun, ajattelen. Minä olen häpeämättömästi iloinen.
Häpeämättömyys omien sisäisten esteiden suhteen on paljon kiperämpi kysymys. Kun olen tunnustellut itseäni, minusta on alkanut selvästi vaikuttaa siltä, että pidäkkeettömän, kirkkaan ilon tunteminen edellyttää minulta uskaltautumista avoimeksi. Mutta avoimena tulee myös haavoittuvaksi. Jos näytän hilpeän, pulppuilevan iloni toisesta, joudun ensin vastakkain sisäisen pelon kanssa. Entä, jos vaikutan naurettavalta hölmöltä? Entä jos en kelpaakaan?
Rakkaussuhde on monikerroksinen vuorovaikutussuhde, johon molemmat osapuolet tuovat sisimmät pelkonsakin. Toisen kanssa sekä saa että joutuu olemaan omana itsenään. Iloon astuminen on pelkojen ja niiden herättämien epävarmuuksien kynnyksen ylittämistä. Jos ei ylitä niitä, iloa jäisi kuuntelemaan suljetun oven takaa. Minusta tuntuu, että sisäisten pelkojen tunnistaminen, hyväksyminen ja niistä päästäminen antaa minulle sisäistä, ihmeellisesti palkitsevaa vapautta riemuita.
Nuo sisäiset pelot ovat sitkeitä. Sama uskaltautuminen tapahtuu uudestaan ja uudestaan, mutta kynnys hioutuu matalammaksi, koska kuljen siitä yli joka päivä.
Otan hypyn iloon koska luotan rakkauteen. Uskaltaudun näyttämään kutkuttavan ihanan kumppanini minussa herättämän ilon hassuttelemalla ja leikkimällä kaiken nolouden uhallakin. Annan sen tulla ja näytän sen, häpeämättä. Minä uskallan tämän ilon, koska minun kumppanini katsoo minuun nauraen ja nauraa lempeästi.
Ja siinä on leikin alku. Iloon antautuminen raottaa samalla intohimon portit.
Kevätvinkki: kokeilkaa sitä kadulla tanssimista.
Minä olen rakastunut. Oikeastaan elän jatkuvan rakastumisen tilassa. Kun tämä rakkaus tuli, se pirstoi elämän silloiset puitteet ja kokosi ne aivan uudenlaisiksi. Suhteet, perheet ja sidokset murtuivat ja muuttuivat. Sitten seurasi onnellisuutta. Rakastuminen on nyt jatkunut jo vuosia. Minä hämmästelen ja tutkin sen kokemuksia ja tunteita riemuissani, häkeltyneenä.