Joku rajahan kaikella tällä iholla olemisellakin on. Se yllättää, varsinkin jos on enemmänkin pään sisäiseen maailmaan keskittyvä ihminen, kuinka paljon nahka on nahkaa vasten, kun vauva tulee taloon.
Minä havauhduin siihen, että sosiaalisuuden määrä alkaa hipoa kattoa, kun aloin istua vessassa tovin jos toisenkin. Perheemme toinen kaksikko saapui jopa oven taakse ihmettelemään, että missä se äiti on. Siitä viimein tajusin, että sen lisäksi, että muistaa olla puoliso, uutta ihmistä maailmaan tutustuttava äiti ja pitää tuiki tärkeät kontaktit yllä ystäviinsä, on olemassa myös minä -yksilö, joka kaipaa aikaa, jolloin ei tarvitse suukotella, kuunnella, höpötellä, nauraa, naputtaa, imettää, laittaa ruokaa, juoruta, siivota, vaan ihan olla vaan.
Siis kyseessä on tietenkin se kuuluisa oma aika. Se ei ole vitsi. Ja tämäkin on määriteltävä sitten jokaisen ihan itse mitä se kullekin merkitsee. Minä tarvitsen aika ajoin hetken aikaa tutustua siihen kuka minä itse olen juuri nyt, istua jossain taidemuseossa (huom! museokortti!) tai siellä vessassa ja vaan ajatella.
Äiti, vaimo ja pappi. Uskalsin viimein itsekin luottaa elämän ihmeisiin ja maailmaan tuli kauttani uusi ihminen. Elämä ja parisuhde koostuu pienistä huomionarvoisista hetkistä, jotka yritän pukea Rakkauden roihussa sanoiksi aina sunnuntaisin.