Näen edessäni upean taulun. Ihailen sitä ja tahdon päästä sitä lähemmäs. Astun askeleen ja seuraavan kunnes en enää voisi päästä lähemmäs. Kosketan taulua. Pidän sitä ylhäällä omalla paikallaan seinää vasten. Ei se välttämättä ole edes irti tai vaarassa pudota, vaan pysyy siinä aivan omillaankin. Se on kuitenkin minulle niin tärkeä, että haluan pitää siitä huolta, varmistaa, ettei se edes voisi koskaan pudota. Tunnen oloni tärkeäksi ja tarvituksi. Tunnen oloni turvalliseksi. Eihän kukaan hylkäisi mitään, mitä tarvitsee. Olen onnellinen.
Aikaa kuluu ja kädet väsyvät. Alan uupua ja säälimään itseäni. Kuinka rankkaa onkaan pitää tuota taulua ylhäällä hetki toisensa jälkeen. Alan tuntea olevani vangittu ja taakan alle pakotettu. Jonnekin menneisyyteen olen piilottanut muistot siitä kuinka vakaasti tuo taulu pysyikään seinällä jo kauan ennen minuakin. Kuinka se yhä roikkuu omassa naulassaan. Nenä kiinni tuijotan taulussa tuota samaa kohtaa kuin kaikki muutkin hetket. Näen vain tuon pienen rosoisen pinnan. Tunnen oloni huijatuksi. Muistan muistikuvat kauniista taulusta, mutta nyt edessäni onkin vain tuo turhankin tutuksi käynyt rosoisuus. En ymmärrä, ettei kauneus olo mihinkään kadonnut. Olen vain liian lähellä.
Jos tajuankin astua kauemmas, niin näen jälleen tuon kauneuden. Muistan mistä kaikki alkoikaan. Ihailen taulua ja hitaasti tahdon lähemmäs ja lähemmäs, kunnes nenä kiinni taulun rosoisessa pinnassa jälleen kannattelen sitä käsilläni. Olen tarvittu, eikä tuota kauneutta voitaisi koskaan viedä minulta pois. Olen jälleen onnellinen. Kunnes aika taas kuluu, kädet väsyvät ja silmissä näkyy vain tuo pieni rosoinen pinta.
Sellainen minä olen. Ne ovat parisuhteen kompastuskiveni. Liian lähelle meneminen ja tarvittavuuden ristiriita. Rakastan olla tarvittu, sillä silloin olen turvassa. Silloin olen itsekin rakastettu, enkä pelkää hylkäämistä. Kuka nyt hylkäisi hänet, joka auttaa, tukee ja kannattelee. Tahdon myös mennä lähelle. Niin lähelle, etten näe mitään muuta, hukun toiseen. Siellä voin löytää paikkani tarvittuna. Sieltä minua on vaikea hylätä.
Samaan aikaan en kuitenkaan kavahda parisuhteessa juuri mitään niin paljon kuin sitä, että olisin tarvittu tai liian lähellä. Olenhan oppinut kannattelun liiankin hyvin. Teen sen liian suurella voimalla ja silloinkin kuin ei tarvitse. Teen kunnes uuvahdan ja sen jälkeenkin. Tukahdutan itseni kannattelun alle. Sieltä minä uupuneena voivottelen ja valitan, kuinka raskas taakka harteilleni laitettiinkaan. Menen myös liian lähelle niin, että unohdan itseni ja lopulta sen toisenkin. En enää näe toista kokonaisuutena tai muista mihin hänessä rakastuin. Näen hänessä vain yhden rosoisen pinnan.
Ihminen on kovin ristiriitainen olento. Sitä on välillä vaikea edes käsittää. Olen kuitenkin todella iloinen, että ymmärrän ainakin tämän asian nyt itsestäni. Se ei tarkoita, että osaisin estää sitä, en ainakaan vielä, mutta voin ymmärtää itseäni hieman paremmin. Itseäni ja parisuhteitani. Se ymmärrys voi puolestaan olla luomassa eväitä muutokseen. Se voi muistuttaa, että joskus välin pitämättömyys voi olla välinpitämättömyyttä.
Itsekseen elävä, parisuhdettaan odotteleva ja kirkon nuorisotyönohjaajana työskentelevä transmies. Elämässäni ihmettelen ja pohdiskelen paljon, erityisesti ilmiöitä ihan arkisten asioiden takana. Tekstejäni löydät täältä joka torstai.