Minun Facebook-feedini ainakin on tulvillaan parisuhdejuttuja. On tainneet logaritmit bongata blogaukseni, olen siinä iässä tai media tosiaan on näitä pullollaan. Hesari sen teki taas, pääkirjoitti parisuhteesta. Jutussa kerrotaan polttariseurueesta, joka sai kysyessään kansalta käyntännössä vain yhden neuvon: puhukaa toisillenne. Jutussa haastateltu kaaso haluaisi ennemmän neuvoja ja sanoo: ”Eihän parisuhde oikeasti voi kaatua näin pieneen ja helposti korjattavaan asiaan. Ovatko pariskunnat ihan idiootteja”.
Taidan kyllä itsekin tulla siihen lopputulokseen, että ei tarvita muuta kuin tämä yksi ohje. Olen tainnut itsekin tätä blogissani viljellä ja meistä moni muukin eri tavoin. Niin se vain on. Puhukaa toisillenne.
Miksi se sitten saattaa unohtua, se puhuminen. Yksi syy on se, että olettaa toisen tietävän. Sitä tuudittautuu varsinkin pidemmässä suhteessa siihen, että olenhan aina ajatellut näin. Kyllähän se tietää asiat jo. Siihen samaan alkaa sitten lisäämään vain asioita, että kyllähän se tietää tämänkin. Ööö, miten toinen ihminen voi tietää, mitä itse haluaa, jos on itsekin sen juuri vasta keksinyt.
Olen huomannut myös sen, että hyviä asioita kannattaa toistaa enemmän ja huonoja asioita vähemmän. Huonot jutut uskoo yhdellä kertaa. Kehuja on vaikeampi ottaa vastaan ja uskoa, ja siksi ne helposti myös unohtaa. Vai kuka ei ole päästänyt suustaan lausetta: “Aina sä kritisoit…”, vaikka hyvin tietää, että kehuttukin on. Koskaan ei voi kuulla liikaa onnistuneesta vanhemmuudesta, kiitosta hyvästä ruoasta ja siivouksest ja ihan vaan suitsutusta ihanuudesta ihmisenä.
Miksi sitten on helpompi puhua vaan lapsista ja arjen askareista eikä tunteista, toiveista tai peloista? Ehkä siksi, että niitä tunteita ei tunnista itsekään heti. Ja näistä tunteista pitäisi puhua jo silloin, kun ne ovat epämääräisiä. Pienen ihmisen elämän alkuvaiheessa vanhemman on tärkeää sanoittaa ja ottaa vastaa taaperon tunteita. Opettaa oman jälkikasvunsa tunnistamaan ja hallitsemaan tunteitaan.
Voi olla, että me aikuiset tarvitsemme myös toisiltamme sellaista apua tunteiden tunnistamisessa. On helppoa puhua valmiista tunteista niinkuin rakkaudesta ja onnen huumasta, nyt tuntuu hyvältä ja on ihanaa. Tai sellaisistakin, että nyt ärsyttää kun et tiskannut ja unohdit sovitun asian. Entä jos tunne on epämääräinen, eikä vielä itsekään tiedä mitä se tarkoittaa? Parisuhteessa pitää uskaltaa heittää sellaisetkin tunteet ilmoille. Kun ne tulevat ulos, käsitellyiksi, sanoitetuiksi ja kannetuiksi, ei enää puhuta siitä, että puhuminen on pientä ja pariskunta idiootti. Eikä tarvitse pelätä, että suhde kaatuu pikkujuttuun.
Äiti, vaimo ja pappi. Uskalsin viimein itsekin luottaa elämän ihmeisiin ja maailmaan tuli kauttani uusi ihminen. Elämä ja parisuhde koostuu pienistä huomionarvoisista hetkistä, jotka yritän pukea Rakkauden roihussa sanoiksi aina sunnuntaisin.