Juhannus lähestyy. Suomalaisen romanttisen rakkauden suuri hetki on käsillä. Valoisa ilta ja maidonvalkea yö, koivujen varjossa sydämet kiihkeinä lyö, katsotaan silmiin, kuumotutaan ja annetaan mennä.
Intohimorakkaus, poltteleva rakkaus, kehot lävistävä, aistittu nautittava ilotulitusrakkaus on ihanaa ja tavoittelemisen arvoista. Sitä voi myös tavoitella tätä nykyä. Saa mennä rakkauteen halu edellä.
Yhteen aikaan tuo olisi ollut järkyttävä väite. Naisilta varsinkin seksuaalinen halu on kokonaan koetettu historian eri vaiheissa kieltää milloin moralismilla sitoen, milloin biologialla perustellen, milloin puhtaasti miesten omistussuhteiden perusteella. Ei enää!
Halun ja sen säätelyn suhde on toki tietysti edelleen monimutkainen kokonaisuus, jossa erilaiset rooliodotukset, käsitykset ja oman identiteetin ja oman kehosuhteen monet palaset hakevat paikkaansa. Ja toiveet: sen, ketä haluaa, haluaisi myös saada.
Rakkaustarinoissa, joita me kyltymättömänä seuraamme elokuvissa ja romaaneissa, rakastavat saavat toisensa, koska mekin toivomme itsellemme niin käyvän.
On käsittämättömän onnellista, kun saa hänet, jota kaikkein eniten ja voimakkaimmin haluaa ja himoitsee.
Tuo onnellisuus heijastuu pitkälle suhteeseen, joka siinä halussa syntyy. Ainakin seeprapeippojen kohdalla: viime vuonna julkaistussa tutkimuksessa (täällä Guardianin hyvä juttu aiheesta) osoitettiin, että kun linnut saivat valita vapaasti kumppaninsa, niiden pesintä onnistui paremmin, ne saivat enemmän jälkeläisiä ja hoitivat niitä omistautuneemmin.
Enpä luule meidän olevan kovin paljon seeprapeipoista kummempia siinä, että on hyvä saada rakastaa samansuuntaisesti oman halunsa kanssa.
En osaa sanoa suoraan, miksi minun kumppanini on minusta niin järkyttävän haluttava. Se on tuhannen ja tuhannen erilaisen syyn summa. Toisaalta se on niin yksinkertaista, että hän liikuttelee minua kuin kuu vuorovettä. Hän tulee lähelleni ja minä kohahdan. Ajatus harhautuu häneen kesken päivän ja tunnen alkavaa huimausta. Hän tekee minut vahvaksi ja lujaksi ja samalla olen aivan heikkona häneen.
Hän on sellainen ihminen, että saa minut haluamaan aina vain enemmän. Kaikki se, mitä näen hänessä, tekee minusta janoisen ja nälkäisen. Ihmeellinen lahja! Koen itseni rikkaaksi.
Viime viikonloppuna olimme iloisissa kesähäissä. Vihkimisen yhteydessä luettiin Laulujen laulusta, kuinka rakkauden hehku on tulen hehkua, kyltymätöntä, suurten virtojenkaan sammuttamatonta. Entä kuinka pitää yllä sitä? Viisaan vihkipuheen neuvon mukaan ihastelemalla ja ihmettelemällä toinen toista jokaisena päivänä.
Niin, onnellinen on ihminen, joka on saanut kumppanikseen sen, ketä eniten haluaa, ja joka saa jokaisena päivänään ihmetellä ja ihastella tätä hänen ajatuksissaan, puheissaan, teoissaan, liikkeissään, ryhdissään, olemuksessaan, piirteissään, kehossaan, ihossaan, tuoksussaan, tunnussaan.
Se on parasta. Siitä haluaa toiselle kertoa, sitä haluaa vaalia, sille haluaa omistautua. Sen nautinnoissa haluaa palaa poroksi ja nousta niiltä sijoiltaan palaakseen taas. Tämä on elämän tuntua, tämä jano.
Eikä se ole tämän vapaamielisen ajan keksintö sittenkään. Kun halua on, se on totuus meistä ihmisistä. Sen ilon kunniaksi ehdotan juhannuslukemiseksi, ääneen, toinen toiselle, Virpi Hämeen-Anttilan sanskriitista kääntämiä muinaisia intialaisia eroottisia runoja kokoelmasta Jasmiiniyöt.
Jos koskaan saan hänet omakseni
annan hänelle jotain
mitä kukaan ei ole antanut ennen.
Kuin vesi joka kaadetaan
uuteen ruukkuun
läpäisen hänet
koko ruumiillani.
(tuntematon)
Minä olen rakastunut. Oikeastaan elän jatkuvan rakastumisen tilassa. Kun tämä rakkaus tuli, se pirstoi elämän silloiset puitteet ja kokosi ne aivan uudenlaisiksi. Suhteet, perheet ja sidokset murtuivat ja muuttuivat. Sitten seurasi onnellisuutta. Rakastuminen on nyt jatkunut jo vuosia. Minä hämmästelen ja tutkin sen kokemuksia ja tunteita riemuissani, häkeltyneenä.