Jonas Jonasson kirjoitti hauskan kirjan sata vuotiaasta, joka hyppäsi ikkunasta ja katosi. Pian ilmestyi toinen kirja, jonka nimi on suomennettu: Lukutaidoton, joka osasi laskea. Ostin kirjan englannin kielisenä pokkarina lentokentältä. Ajattelin, että lennokkaan kirjan avulla tulee kieliharjoitusta. Luinkin puoleen väliin. Sitten kirja hautautui jonnekin. Tuli melkein kahden vuoden tauko. Nyt näin teoksen kirjastossa suomenkielisenä äänikirjana.
Kirjaa voisi tiivistää ja kertomusta vieläkin hioa, mutta tämä ei nyt ole varsinainen kirja-arvostelu. Pidin kirjasta kovasti. kaikki vastaavat seikkailuteokset, jossa ihmiset liikkuvat pitkin maailmaa ja asioista sattuu ja tapahtuu ihan huvikseen eri tavalla, kuin viisaat ihmiset ovat suunnitelleet, ovat kiinnostavia. Jo sata vuotiaassa oli mukana viisas huokaisu. Aina välillä, kun elämän suunnitelmat menivät pipariksi ja aivan uusiksi, vanha mies sanoi: ”on niin kuin on ja käy niin kuin käy.” Tuo on viisaasti sanottu.
Minulle kirjojen asenne viestii jotakin pyhää huolettomuutta. Olen kuvitellut, että osaan tuohon huolettomuuteen aika hyvin heittäytyä, mutta höpö höpö. Koko ajan joku olematon tai vähän isompi murhe pyrkii mieleen.
Kirjan lukutaidoton on Soweton slummissa kasvanut tummaihoinen tyttö, Nombeko. Hänen rinnalleen tarinassa eksyy ruotsalainen Holger, jolla on kokolailla seinähullut vanhemmat ja omaa harkintakykyä vailla elävä kaksoisveli, jonka nimi on myös Holger. Sitten mennään ja paljon tapahtuu.
Kirjan sisällä on rakkaustarina. Holger ja Nombeko ihastuvat toisiinsa. Aina on kuitenkin jokin vankeus, velvoite, hengenvaara tai muu este. He eivät koskaan pääse seurustelussaan alkua pidemmälle. Paitsi tietysti lopuksi, suunnilleen kaikki ratkeaa. Pari tulee seurustelleeksi kai parikymmentä vuotta, ehkä ylikin, ennen kuin oikeastaan mikään onnistuu.
Huomaan peilaavani kirjan huolettomuutta omiin huoliini. Tapahtuuko elämässä asiat sattumalta, kohtalon ohjaamana vai johdatuksesta. Paljonko omilla päätöksilläni on voimaa ja valtaa?
Jos nyt vaikka mietin omaa parisuhdettani. Olen Nombekon ja Holgerin tavoin elänyt yli kaksikymmentä vuotta samassa parisuhteessa. Joskus on tuntunut, että mitään ei tapahdu. Tai tapahtuu ihan liikaa. En ehdi miettimään omia, saati toisen tunteita ja ajatuksia. Viimeiset kymmenen vuotta on tuntunut ihan mahdottomalta pysähtyä miettimään miksi tuo toinen minun kanssa kulkee ja minä hänen.
Silti on ollut niin kuin on ja käynyt niin kuin on käynyt. Jossakin kohtaa huomaan suostuvani siihen, että elämä menee näin. Kirjassa ei jäädä suremaan suuriakaan menetyksiä. Välillä talot palavat ja rahat katoavat. Välillä atomipommi uhkaa räjähtää ja pääministerin hermo kiristyy. Ehkä siellä kaiken taustalla on jokin rakkaus ja kiintymys, jota ei liikaa selitetä ja avata. Jokin aavistus on, että eivät Holger ja Nombeko muuten olisi päässeet mielikuvitusseikkailun päähenkilöiksi?
[avatar user=”markku.orsila” size=”thumbnail” align=”left” link=”file” /]
Olen perheneuvoja ja pappi Etelä-Pohjanmaalta. Kotona kanssani asuu neljä eri ikäistä naista, (osa tyttöjä vielä). Täällä päin "puhutaan asioista suoraan". Väite ei tosin pidä ihan aina paikkaansa. Vaikeat asiat ovat täälläkin joskus hankalia ottaa puheeksi. Jos elämässä pitää eksyä ja erehtyä, se on mukavampaa useimmiten kaksin kuin yksin. Siksi kompasteluja on tärkeää jakaa.