Jaakko kirjoitti täällä taannoin hyvistä väleistään äitinsä ja anoppinsa kanssa. Hän totesi olevansa varsin onnekas pystyessään jakamaan tärkeitä asioita tärkeiden ihmisten kanssa.
Jäin miettimään tuota Jaakon blogia. Hieman kateellisena. Ja toisaalta oman todellisuuteni kanssa elämään tottuneena. Sopeutuminen edistää jaksamista.
Kuolleelle äidilleni en voi kertoa enää mitään. Isälle taas on turha kertoa. Tai tuskin se on ihan turhaa, mutta vastauksia ei tule tai ne ovat usein niin toisenlaisia kuin kaipaisin.
Kokemukseni mukaan tarve suojata omaa sisintä ja pitää etäisyyttä elossa oleviin vanhempiin on yllättävän tavallista. En ole ainoa. Ja kyllä kyllä, tutkimukset ja tilastot kertovat, että Suomessa moni pariskunta on liian yksin ja itsenäinen. Perheenä pidetään meillä usein vain ydinperhettä. Toisin on monissa muissa kulttuureissa. Family on laajempi käsite. Onnellisimpia ovatkin tutkimusten mukaan ne, joilla on lauma ympärillään. Ne, jotka osaavat liittyä laumaan ja pysyä siinä. Mutta se onkin jo taitolaji. Ja yhteyden laatu riippuu kaikista yhteisön jäsenistä.
Vanhemmilla on yllättävän suuri merkitys aikuistuvien tai aikuisten lastensa parisuhteen tilaan. Moni pitää etäisyyttä omiin tai appivanhempiinsa, koska nämä eivät sitä osaa ja hyppivät yli rajojen milloin kommenteillaan milloin siivousräteillään. Rajojen asettaminenkin on taitolaji. Ja vastaavasti parisuhteen hyvinvointia edistävät hyvät ja turvalliset kiintymyssuhteet omiin ja appivanhempiin. Kaikenlainen apu ja taustatuki on tarpeellista eri elämäntilanteissa, varsinkin lapsiperheen rumbassa jaksamista helpottaa jos on olemassa mummi tai vaari tai joku muu lastenhoitoapua mieluusti antava.
Sopivan läheisyyden ja etäisyyden tasapainoilua olen saanut harjoitella muissakin kuin vanhempisuhteissa. Nuorempana varsinkin minulla oli tapana räväyttää elämäni kummallisuudet melkein kättelyssä orastavissa ystävyyssuhteissa. Mahdollisen seurustelusuhteen ensitreffeillä tein samaa ajatellen, että jos tuo ei kestä tai ymmärrä tätä, en jaksa nähdä vaivaa tutustua hitaasti.
Nykyisin minulle ei ole enää niin väliä, tietävätkö orastavat ystävät minusta oleellisen heti vai kohta. Vanhojen ystävien kanssa voin luottaa siihen, että oleelliset kuulumiset tulevat esille ennemmin tai myöhemmin. Oleelliset tärkeät kuulumiset pyrin päivittämään mieheni kanssa tuoreeltaan ja toivon, että hän jaksaa kertoa ainakin ne tärkeimmät ajatuksensa ensimmäisenä minulle.
Äitiä en voi enää tavata livenä, mutta unissa kaikki on mahdollista. Unien kohtaamiset tuntuvat aidoilta ja tärkeiltä. Äitini sanat kantavat aavan meren tuolta puolen ”Vapauta itsesi turhasta syyllisyydestä”. Äläessä hän ei koskaan sanonut minulle mitään tuon tapaista. Sitä minä tässä nyt opettelen, kun äiti silleen ohjeisti. Kylläpä äiti tiesikin, mitä juuri minulle piti tulla kertomaan. Onneksi ei milloinkaan ole myöhäistä nähdä voimaannuttavia ja korjaavia unia ;)
Minna Tuominen
Synnyin vuoden synkimpänä päivänä vuonna 1972. Nykyisin olen ainakin, äiti ja vaimo. Ja pariterapeutti, pappi ja tarinateatteriohjaaja. Täällä kirjoitan asioita, joita kohtaan työssä ja vapaalla.