Rakastan sitä, kuinka hän solmii kengännauhansa, ja mistä tuuli puhaltaa

Riittääkö hyvä pinta vai tarvitaanko syvyyttä? Rakkautta haettaessa tuotteistetaan itseä sopivaksi paketiksi ja siinä samalla katsellaan toisia kuin esineitä, väittää helsinkiläinen taiteilija Aulis Harmaala, jonka installaation Himoa ja huolenpitoa satuin näkemään Helsingin Kaapelitehtaalla.

Näyttelyesitteessä Harmaala kirjoittaa näin: “Deittiprofiilien persoonattomuuden markkinoilla tuotteistetaan keskinkertaisesti yksilöllisiä ihmisiä. […] Deittiprofiilien oletusarvoissa aistien ja tunteiden moninaisuus jää kapeiden määritelmien varaan, vaikka olisi mahdollista kehittää lukemattomia sosiaalisia asetelmia ja kanssakäymisen muotoja.”

En oikein osaa sanoa, mitä ajattelen tuosta. Ainahan me pyrimme näyttämään itsestämme parhaat puolet toisille ihmisille ensivaikutelmaa luodessamme. Ensivaikutelma myös luodaan äärimmäisen nopeasti, monien tutkimusten perusteella suorastaan simänräpäyksessä, eikä sitä kovin helposti pitkänkään tutustumisen perusteella muuteta.

Muistan todella hyvin ensivaikutelman luomisen hetken kumppanistani. Se oli satumainen hetki. Hänen pakettinsa osui ja upposi minuun täydellisesti.

Ensivaikutelman syntyminen saattaa perustua jokseenkin onnistuneeseenkin havainnointiin, sellaiseen, joka vie myös pinnan taakse. Ajattelisin, että ehkäpä me katsomme ja tulkitsemme toisiamme aina vähän älykkäämmin kuin mitä deittiprofiiliin yritetään syöttää.

Voisi ajatella yksinkertaisetusti esimerkiksi niin, että mitä huolellisemmin pyrkii antamaan itsestään tietynlaisen kuvan, sitä perusteellisemmin alkaa vaikuttaa ihmiseltä, joka pyrkii olemaan jotain, ja useimmiten jotain Harmaalan mainitsemaa kapeasti määriteltyä: hyvännäköinen, edustava, syvähenkinen, hauska ja niin edelleen. Tässä ihmisessä alkaa sitten askarruttaa se, miksi hän pyrkii rakentamaan sellaista kuvaa itsestään. Mitkä hänen syynsä ovat? Mitä siellä piilee? Millainen hänen tarinansa on?

Aulis Harmaala esittää myös ajatuksen, ettemme me aina, edes rakkautta etsiessämme, aina halua tietää kaikkea toisesta. Siitä olen eri mieltä, omakohtaisin perustein. Ainakin minä haluan tietää kaiken. Kun muistelen ensivaikutelmaa, jonka sain silloin vuosia sitten, se avautui monina herkullisina kysymyksinä syvemmälle ja taaksepäin: kuinka tuo ihminen voi vaikuttaa tuollaiselta? Mikä hänen salaisuutensa on?

Kaikki aika sen jälkeen on kulunut tuon salaisuuden verhon taakse katselemiseen. Mitä enemmän hänestä olen nähnyt, mitä tarkemmin hänen kasvunsa tarinoihin tutustunut, sitä rikkaamalta ja kiinnostavammalta hän tuntuu ja sitä vahvemmin minä häneen olen kiinnittynyt.

Rakastaja haluaa kulkea taaksepäin rakastetun elämää pitkin. Millainen hänen lapsuutensa oli? Millaisia asioita hän silloin koki, jotka muodostuivat perustaviksi kokemuksiksi, joiden pohjalta hän edelleen reagoi tähän tai tuohon asiaan? Millaisiin vaatteisiin hän pukeutui teininä ja miksi, miten unelmoi, miten pettyi, miten näki itsensä, ja miten se näkemys muuttui vuosien varrella, kun aikuistuminen tapahtui?

Kuinka hänestä tuli hän?

Mikä tarina voisi olla kiehtovampi kuin se, joka on muokannut tuosta ihmisestä hänet, johon minä kaikista maailman ihmisistä päätäpahkaa rakastun ja jota haluan ja himoitsen? Tuskinpa mikään, paitsi ehkä se, miten meistä tuli me ja millaisia me olemme nyt.

Minusta kokonaista elämää ei voi elää deittiprofiilin kanssa. Eikä kokonaista elämää voi elää sellaisenkaan ihmisen kanssa, joka ei ole todella kiinnostunut tutustumaan perinpohjin ja uudestaan ja uudestaan minuun.

Mutta Hannamari Shakiyan valokuvakirjassa Tavallaan voi rakastaa on mukana pitkään samassa suhteesa eläneitä pareja. Minusta ihmeen monen tarinassa paljastuu merkillinen etäisyys, jonkinlainen toive siitä, että tulisi enemmän kohdatuksi, mutta samanaikainen usko siihen, ettei kuitenkaan sen kummemmin tule, ja että tällainen elämä on riittävän hyvää. Vakiintuneet tavat tekevät elämästä tarpeeksi turvallista ja enempää ei kannata ääneen toivoa.

Riittääkö sellaisen saavuttamiseen pinta? Riittääkö kuitenkin hyvä ensivaikutelma ja tyytyminen siihen? Keskinkertainen yksilöllisyys?

Ei sitä voi tietää. Jokainen elää läpi vastauksen siihen omassa elämässään.

Minä kumminkin nautin jokapäiväisestä ensivaikutelmasta, jonka rakastettuni minussa synnyttää. Ja olen kiinnostunut kaikesta hänessä. Kerran kauan sitten sanoin, että olen kiinnostunut siitäkin, kummin päin hän solmii kengännauhansa. Se oli totta silloin. Se on totta yhä. Se sitten varmaan on yksi kohta meidän arkisessa deittiprofiilissamme.

Minä olen rakastunut. Oikeastaan elän jatkuvan rakastumisen tilassa. Kun tämä rakkaus tuli, se pirstoi elämän silloiset puitteet ja kokosi ne aivan uudenlaisiksi. Suhteet, perheet ja sidokset murtuivat ja muuttuivat. Sitten seurasi onnellisuutta. Rakastuminen on nyt jatkunut jo vuosia. Minä hämmästelen ja tutkin sen kokemuksia ja tunteita riemuissani, häkeltyneenä.

Rakkaudenroihu.fi

Rakkauden roihu -parisuhdeblogissa rakkaus roihuaa monista eri näkökulmista. Kiinnostava joukko kirjoittajia tuo esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan parisuhteesta ja sen kaipuusta. Osa kirjoittajista tekee työkseen perheneuvontaa, pariterapiaa tai parisuhdekursseja. Blogi on osa Suomen ev.lut.kirkon parisuhdetyötä.

> Blogin etusivulle

> Parisuhteenpalikat.fi-etusivulle

Top