Lapsiperhearjessa eniten minua on mietityttänyt se, mikä on suunnitelmallisuuden ja hetkeen tarttumisen paras suhde. Olemme huomanneet, että ilman jaettua kalenteria emme selviä. Olen huomannut, että monta asiaa ei tulisi tehtyä, jos ei tarttuisi hetkeen. Suunnittelemalla on paljon vaikeampi saada ystäviä yhteen kuin tarttumalla hetkessä tehtyyn tarjoukseen. Päiväuniaikana kannattaa pysähtyä terassille, kirjoittaa blogia tai ottaa kahden keskistä aikaa. Ilman suunnittelua voivat asiat kuitenkin lipua ohi. On valittava oikein vaunuttelureitti, jotta sen varrella voi pysähtyä. Jos ei sovi omia menoja, huomaa helposti olevansa myös se, joka jää kotiin.
Jouluumme mahtui neljä eri vierailupaikkaa, ja silti olin katsellut kirkonmenojen aikatauluja. Kun heräsimme yhdeksältä joulupäivänä, pakkasin perheen kymmeneksi kirkkoon. Tätä ei ollut laitettu kalenteriin, olin kuitenkin katsonut mahdollisuuden ja aamuilla tartuin hetkeen. Ennalta päätettynä kirkko olisi voinut olla liikaa, nyt se olikin juuri sitä me tarvitsimme.
Uusi vuosi tuo mukanaan työt, päiväkodin ja aikataulutetun arjen. Minähän olin kauhuissani siitä. Enää en ole. Pieni suunnittelu tuokin lisää hetkeen tarttumisen mahdollisuuksia, ei vähennä niitä.
Äiti, vaimo ja pappi. Uskalsin viimein itsekin luottaa elämän ihmeisiin ja maailmaan tuli kauttani uusi ihminen. Elämä ja parisuhde koostuu pienistä huomionarvoisista hetkistä, jotka yritän pukea Rakkauden roihussa sanoiksi aina sunnuntaisin.