Maanantaina osallistuin Pride-viikon tapahtumaan: ”Moniääninen kirkko: kuka puhuu ja kenen äänellä?” Mennessä en tiennyt kuinka ison jäljen tapahtuma minuun tulisi jättämään.
Jos olet sattunut syntymään valkoiseksi heteroksi ja tottunut menemään minne vain ilman tuomion katseita, niin suosittelen käymään erilaisten ryhmien kokoontumisissa. Sellaisten, jotka ovat saaneet kokea nahoissaan suvaitsemattomuuden.
Tämän kokoontumisen ilmapiirille olisi voinut antaa nimen ”Saanko olla olemassa?”
Moni heistä oli arasti läsnä. Minä valkoinen, hetero, naimisissa oleva kirkon työntekijä tulin sinne ihan rintarottingilla ja esittelin itseni. Joku tässä yhtälössä ei toimi. Minun olisi kaiken järjen mukaan pitänyt tuntea ulkopuolisuutta ja tulla sisään hiljaa ja arasti, ei heidän. Ehkä tämä tilaisuus Kallion seurakunnan erityisnuorisotyön keskus Snellun tiloissa on yksi harvoista, jonne ylipäänsä uskaltaa tulla pohtimaan uskon ja homoseksuaalisen identiteetin yhdistämistä. Ehkäpä ensimmäistä kertaa.
Tilaisuudessa pastori Matti Peiponen esitteli kirkon erilaisia suhtautumisia homoseksuaalisuuteen historiassa ja nyt. Esitelmä oli monipuolinen ja asiallinen. Tärkeämpää taisi kuitenkin olla se, että kerrankin sai jossain istua hiljaa pelkäämättä tuomion sanoja. Tarjolla oli kahvia, teetä ja mehua.
En ole kokenut ennen vastaavaa. Miten paljon jännitystä ja rohkeutta samassa paketissa. ”Tulin tänne kuulemaan, kuinka syntisenä kirkko minua pitää” esitteli eräs. Miten rohkea avausrepliikki. Ja minähän olen sentään ollut ennenkin keskellä monien tunteiden samanaikaisuutta. Mutta tämä oli erilaista kuin vaikkapa lapsettomien vertaistukiryhmässä. Tai eroryhmässä. Lapsettomien tai eronneiden olemassaoloa ei sentään kyseenalaisteta.
Täällä aisti sen, kuinka moni haluaisi syntyä omaksi itsekseen, tulla kuorestaan, mutta etsivät luonnollisesti suojaa syntyäkseen. Joukossa oli onneksi jokunen jo hyvin kuoriutunutkin. Ja onneksi jokunen kauemmin jo vahvistunut kanaemo. He valoivat uskoa siihen, että maailma muuttuu vielä. Älkää luovuttako. Itsekseen kannattaa syntyä. Elämä voi olla jopa mukavaa.
Nuoruudestani muistan kokemuksia siitä, kuinka joku tuomitsi ihastumiseni. Ystävä tai vanhempani eivät pitäneet ihastuksen kohteestani. Se tuntui todella pahalta. Kukaan ei kuitenkaan ole koskaan kyseenalaistanut sitä, että ylipäänsä saisin ihastua, rakastua, seurustella tai mennä naimisiin. Miten sellaisessa tuomion ilmapiirissä pystyy edes mitään parisuhdetta luomaan?
Jos on riittävän usein ja monelta kuullut olevansa jotenkin vääränlainen, alkaa itse pikkuhiljaa ainakin puoliksi uskoa niin. Kun kaksi näin ajattelevaa kohtaa, ihastuu, yrittää seurustella, niin – vaikeaa voi olla. Kaikenlaiset parisuhteet tarvitsevat kukoistaakseen tukea ja hyväksyviä katseita. Täytyy olla todella psyykkisesti vahva ja luottavainen ja hyvähermoinen uskaltaakseen aloittaa seurustelun. Varsinkin homoseksuaalina.
Onneksi on Snellu ja muutama kanaemo , jotka auttavat syntymään ja kestämään vaikeita tunteita. Ja onneksi on rakkauden roihu, joka ei kysy aikaa tai lupaa syntyäkseen.
”Rakkaus on väkevä kuin kuolema, kiivas ja kyltymätön kuin tuonela. Sen hehku on tulen hehkua, sen liekki on Herran liekki. Suuret vedet eivät voi sitä sammuttaa, virran tulva ei vie sitä mukanaan. Jos joku tarjoaisi talot ja tavarat rakkauden hinnaksi hän saisi vain toisten pilkan.”- Laul. 8: 6-7.
Raamatussa se on näin hienosti sanottu. Ja kyllä kyllä, me olemme hämmentyneitä yksilöinä aina kun rakkaus osuu omalle kohdalle – ja hämmentyneitä kirkossa ja yhteiskunnassa, kun monenlaiset ihmiset rakastavat toisiaan. Koska eivät voi sille mitään.
Rakkaus toimii niin. Rakkaus ei ole helppoa. Ei ole koskaan ollut. Mutta ilman rakkautta me emme olisi mitään. Sekin löytyy Raamatusta.
Minna Tuominen
Synnyin vuoden synkimpänä päivänä vuonna 1972. Nykyisin olen ainakin, äiti ja vaimo. Ja pariterapeutti, pappi ja tarinateatteriohjaaja. Täällä kirjoitan asioita, joita kohtaan työssä ja vapaalla.