Meillä on teini! Siis lähes kaksivuotias taapero… Hän tahtoo ja haluaa. Hän kellahtaa maahan ja huutaa. Häntä ei aina huvita.
Aamuisin äidin laittamat housut ärsyttävät enemmän kuin isän laittamat. Näkisittepä sen hymyn, joka kareilee tyttäreni huulilla, kun hän istuu isän polvella ja haalari vain solahtaa päälle.
Minun tärkein tehtävä ei ole vain ihastella ihanuutta, vaan minulle pitää saada kiukutella. Sukkia pitää saada repiä liian monta kertaa jalasta. On testattava kuinka monta banaanin palaa lattialla on liikaa. Äidin pitääkin ärsyttää jollain sanoin kuvaamattomalla tavalla. Ja isän sylissä pitää saada istua tyytyväisenä.
Kyllähän se vähän kirpaisee, mutta oikeastaan se naurattaa. Ei voi vaan olla totta, että ikiaikainen äiti-tytär -suhde nostaa päätään jo ennen kuin minua osataan nimitellä tyhmäksi. Ihme kyllä minun ei ole vaikeaa vastaanottaa näitä tunteita. Minusta se on paljon helpompaa kuin setviä omiani. Maassa kieriskelevä taapero ei ahdista. Minusta on vain vapauttavaa, ettei hän pidä sisällään hermostustaan. Minusta on tullut äiti. Ihan oikeasti.
Äiti, vaimo ja pappi. Uskalsin viimein itsekin luottaa elämän ihmeisiin ja maailmaan tuli kauttani uusi ihminen. Elämä ja parisuhde koostuu pienistä huomionarvoisista hetkistä, jotka yritän pukea Rakkauden roihussa sanoiksi aina sunnuntaisin.