Olin keväällä koulutuksessa, jossa yksi päivän tehtävistä oli kirjoittaa lista asioista, joista olisin jäänyt vaille, jos en olisi tavannut puolisoani/kumppaniani. Tehtävän aluksi järki paahtoi päälle ja laittoi ajattelemaan, ettei elämää niin kannata ajatella. Jos- lauseet on melko turhia. Kuitenkin otin tehtävän vastaan ja aloitin listan tekemisen. Listan kasvaessa huomasin, että se oli listä siitä, mitä kaikkea elämääni on mahtunut ja mitä siinä on nyt. Siitä tuli lista asioista, joita en riittävän usein muista ajatella, mutta jotka ansaitsivat tulla ajatelluiksi. Uppouduin täysin tehtävään.
Kirjoitin pieniä hetkiä ja tunnelmia: En olisi istunut aamuöisellä onkiretkellä järvellä enkä sukeltanut Punaisessa meressä etsimässä kilpikonnia. En olisi pelannut tennistä mökkitiellä enkä istunut kynttilänvalossa kuuntelemassa syksymyrskyä. En olisi tuntenut kahvin tuoksua aamulla herätessä enkä nähnyt valoa ikkunassa kotiin palatessa.
Sitten kirjoitin isoja hetkiä:En olisi tiennyt, että revontulet leikkivät taivaalla ensimmäisen lapseni syntymäpäivän yönä ja se yö olisi ollut yksi tavallinen yö muiden joukossa. En olisi kokenut turvaa, luottamusta, välittämistä tai huolenpitoa. En olisi puhunut ja kuunnellut enkä koonnut elämän palasista kokonaisuuksia. Usein en olisi uskonut itseeni.
Parisuhdeoppaissa kehotetaan tunnistamaan toiveita ja tarpeita ja sanomaan, mitä toivoisi toiselta. Se on tärkeää, mutta ajattelen, että yhtä tärkeää olisi pysähtyä katselemaan toteutuneita toiveita, nähdä ne ja tulla tietoiseksi niistä. Kaikista sellaisista, mistä uneksi ja toivoi ja mikä tuntuu muuttuneen näkymättömäksi. Ja jos ajatusta vielä kasvattaa, niin voisi pysähtyä katselemaan myös sellaisia toiveita, joita ei koskaan edes osannut toivoa. Niitäkin on – vastauksia tarpeisiin, joiden olemassa olosta ei edes tiennyt.
Olen psykoterapeutti ja perheneuvoja. Nautin musiikista, kirjallisuudesta, liikunnasta ja luonnosta.