Eilen kävelin kukkien terälehdillä. Ovenpielen vaahtera oli karistanut kevään kultansa portaille ja talon edustan asvaltille. Niiden tuhansien kukkien keskellä ajattelin rakastettuni hiuksia ja säteilevää, raikasta kukkaisuutta.
Lähetin jo rapusta hänelle viestin töihin. Koetin saattaa sanoihin totuuden siitä elämyksestä, jonka koin ja joka toi hänet välittömästi mieleeni.
On vaikeaa saada kerrottua koko totuutta rakastettunsa ihanuudesta – se ei mahdu yksiin eikä moniinkaan sanoihin. Totuuden puhuminen rakastumisen tunteista on jatkuvaa yritystä saada edes jotenkin ojennettua toiselle kuva omasta sisäisestä maailmasta.
Totuuden sanominen siitä, kuinka ihmeellisen kaunis, lumoava ja kuumentava toinen on, haastaa vielä enemmän. Mistä siihen edes olisivat sanat löydettävissä? Niin kuin olen aiemminkin tässä blogissa kirjoittanut, monesti ajattelen tuskissani, että olisipa arkku jossa jalokivistä ja omenankukista tehtyjä sanoja, jokin paljon kauniimpi kieli, jotain enemmän kuin se, jonka kanssa joudun kamppailemaan ilmaistakseen edes totuuden varjon siitä, kuinka järisyttävä rakastettuni on.
Mutta rakastettu onkin juuri Toinen ja siksi enemmän kuin sanani ja kuvaukseni: enemmän kuin minä, itsessään aina yllättävä ja uusi kuin uusi päivä. Kuin valon leikki, väikkyvä, määritelmien ja kaikenlaisten kuvausten ulkopuolelle nauraen karkaava. Joten katson, ihmettelen ja iloitsen ja etsin niitä oikeita sanoja.
Totuuden puhuminen omasta itsestä on paljon, paljon helpompaa. Oma itse tarvitsee vain hyvin paljon sanoja, paljon puhetta. Oman itsen kuvaaminen toiselle on totuuden äärellä kiristyvien ja tarkentuvien kehien kulkemista puhumalla.
Totuuden puhuminen tarkoittaa rehellisyyttä itselle ja toisen edessä. Se on myös jatkuvan matkan tekemistä omassa itsessä. Jotta voi olla rehellinen itsensä suhteen, pitää katsoa syvälle itseensä ja omaan pintaansa, kaikkialle itsessään, tunnistaa ja nähdä, mitä näkösälle tulee.
Olin viime vuonna Uuden tanssin keskuksessa Zodiakissa nykytanssikurssilla, jolla keskityttiin etsimään ja vahvistamaan hyvää itsessä. Kurssilta jäi matkaan muun muassa yksi tehtävä, jossa käperrytään toisen käsivarsille ja sanotaan rehellisesti ääneen tämä: “Minä olen maailman ihanin. Minä rakastan minua.”
Kokeilkaapa.
Omista peloista ja häpeästä puhuminen ääneen toiselle on elintärkeää luottamukselle, turvallisuudelle ja läheisyydelle. Rakastuneisuuden tila tuntuu tarvitsevan myös sitä, että kuvaa toiselle haaveitaan ja toiveitaan ja pyytää niitä itselleen.
Puhumisella ääneen toiselle tarkoitan tässä vastuun ottamista omista tunteista, tarpeista ja kokemuksista: Minä tunnen tällaisia tunteita, minussa tuntuu näitä odotuksia, pettymyksiä odotusten toteutumattomuudesta, näitä haluja, tällaista pelkoa minä tunnen. Minä tunnen, ja haluan kertoa sen sinulle, koska kanssasi jaan itseni ja sen, mitä tunnen.
Minä tunnen tätä intohimoa, tämä onnellisuus asuu minussa, tällä ilolla odotan tämän unelman muotoutumista meidän käsissämme, tämä on epävarmuuteni itsestäni, tällainen huuma minua vapisuttaa, tällainen kiitollisuus sinusta liikuttaa.
Kaikkein vaikein totuus kertoa toiselle on minulle kuitenkin ollut se, jonka perimmäisin ja sisin huoli itsessä yrittää kieltää. “Minä olen ihana. Minä olen kaunis. Minä olen sinulle ihme.”
Kun katsoo toista vakavana ja hiljaa, näkee että se on totta, joka sana. Sanomalla myös sen totuuden rehellisesti ääneen teen oikeutta hänen rakkaudelleen ja hänelle, ja itselleni. Tässä parisuhteen todellisuudessa me saamme olla kokonaiset ihmiset: hämmentyneet, pienet, tarvitsevat, kannattelevat, vahvat, hehkuvat, loistavat, ihanat. Maailman ihanimmat.
Minä olen rakastunut. Oikeastaan elän jatkuvan rakastumisen tilassa. Kun tämä rakkaus tuli, se pirstoi elämän silloiset puitteet ja kokosi ne aivan uudenlaisiksi. Suhteet, perheet ja sidokset murtuivat ja muuttuivat. Sitten seurasi onnellisuutta. Rakastuminen on nyt jatkunut jo vuosia. Minä hämmästelen ja tutkin sen kokemuksia ja tunteita riemuissani, häkeltyneenä.