Parisuhde ja sen asiat ovat kahdenkeskisiä ja kuuluvat yksityisyyden piiriin; sain sellaisen opastuksen vuosia sitten, silloin kun olin löytänyt tämän rakkauden, jota nyt elän ja josta kirjoitan. Minulla oli aivan toisenlainen tuntuma. Elämäni oli mullistunut täysin, olin löytänyt rakkauden kautta aivan keskeisiä asioita itsestäni ja minusta tuntui, että pitelin käsissäni rikasta aarretta.
Olin astunut uuden elämän kynnyksen yli ja yritin kiinnittää tuon ihmeellisen ja onnellisen rakkauselämän muuhun maailmaan. Siispä puhuin siitä läheisille ihmisille ja tutuille sekä tuntemattomillekin. Koetin kuvata mahdollisimman tarkkaan, mitä olin löytänyt ja miltä se minusta tuntui. Sillä tavalla harsin yhteen meitä kahta ja kaikkea muuta. Se tuntui äärimmäisen tärkeältä.
Rakkaus on lähtöisin kahdenkeskisestä piiristä. Elämälle siinä kahdenkeskisessä ei kuitenkaan ole riittämiin. Ihmisten on elettävä myös maailmassa, sosiaalisissa suhteissa, osana yhteiskuntaa. Rakastavainen pari voi valita, piilotellako tunteensa ovien taakse vai ollako rakastavaisia julkisesti.
Jos pitää rakkautensa yksityisenä, päätyy minusta elämään kaksoiselämää, jossa rakkauttaan joko yrittää suojella tai peitellä – ei kai muusta syystä ole tarpeen olla näyttämättä ja jakamatta elämänsä keskeistä iloa ja onnea? Kun taas antaa rakkautensa näkyä, saa toteutua omassa elämässään kaikkine tunteineen. Silloin ei synny turhanpäiväistä kahtiajakoa yksityiseen ja julkiseen.
Hei, uskaltakaa rakastaa julkisesti! Out and loud! Kaikki rakkaus ansaitsee tulla näytetyksi ja juhlituksi!
Kun rakkautensa avaa maailmalle, ja vastaa ”mitä kuuluu?” -kysymyksiin, että ”mahtavaa, olen rakastunut”, on totta itselleen ja tekee kunniaa toiselle ihmiselle. Jos toinen saa minut tuntemaan suuria tunteita, minusta on niiden erityisten tunteiden arvoista kertoa, että ”tuo tuossa on rakastettuni, ihmeellinen ihminen, joka sulattaa minut hengityksellään ja saa minut lentämään kattojen yllä” – tai niin kuin kukin rakkaansa tuntee itseensä vaikuttavan.
Minä olin kerran rakastettuni kanssa taloyhtiön sisäpihalla Helsingin Vallilassa, missä minulla oli tämän uuden elämän alussa hetken aikaa asunto. Se oli hieno sisäpihamiljöö, vanhojen puiden, nurmikenttien ja istutusten viherkeidas. Olimme ehtineet käveleskellä muutaman askelen nurmen puolelle, kun täti-ihminen ryntäsi paikalle ja huudahti, ettei hän ole koskaan kävellyt nurmikolla. Yllätyin ja minut täytti välitön myötätunto. Ajatella, ettei joku ole koskaan kävellyt nurmikolla! Vastasin, että sehän on kamalaa, mutta ei hätää: nythän on sitten korkea aika kokeilla sitä.
Täti änkytti, ettei hän nyt toki sitä tarkoittanut.
Minusta tuossa asunto-osakeyhtiö Sammatin käsiään puristelevassa rouvassa jollain tapaa ruumiillistui elämä, jossa soveliaisuus, häveliäisyys ja niistä nousevat säännöt paketoivat ihmisen vaarallisella tavalla: ei sovi vaellella käytävän reunan yli, ei olla paljasjaloin eikä nauraa liian äänekkäästi. Ihmisten pitäisi elää mahdollisimman huomaamattomina ja tyytyä osaansa.
Mikään erityisen leiskuva ja roihuava ei tietenkään sovi sellaiseen elämään.
Jokainen tuntee parisuhteita, joissa näkyy ulospäin niin vähän läheisyyttä, hellyyttä ja toisen ihailua, että ennen kuin kuulee osapuolten ylistävän rakkauttaan ja toisiaan, saa kuulla kivien laulavan.
Joskus kivet kyllä soivat – aina ei voi tietää. Toisten rakkaus jää arvailun varaan, kun sitä ei jaeta. Tässäkin mielessä uskallus näyttää rakkaus toimii monenlaisena rajana.
Ei kaikkien tarvitse suinkaan olla jakamassa toisten rakkauselämän onnellisuutta (vaikka mitäs harmia siitä sitten voisi olla – pikemminkinhän se vain tuo raikasta ilmaa omaan rakkauteen. Myönteisillä asioilla on tapana kulkeutua eteenpäin ja monistua ihmisten välillä.) mutta ainakaan kukaan ei voi olla kovin läheinen toiselle ihmiselle, jos ei ehdoin tahdoin halua jakaa tämän elämää kokonaisena ja tärkeimmiltä osilta. Jos joku haluaa tuntea minut ihmisenä, hän saa tutustua myös rakkauteeni, sillä se lävistää minut kokonaan.
Ihmiset ovat erilaisia, rakkaudet ovat yhtä monenlaisia. Mutta jos jokainen ihminen on laulun arvoinen, kuten suomalaiset hyräilevät, vastaavasti jokainen rakkaus ansaitsee tulla osoitetuksi ja näytetyksi. Muutenkin kuin hyräilemällä iskelmää tai listahittiä. Se hyvä biiseissä kyllä on, että edes niissä sanotaan suoraan, miten kaunis, ihana ja haluttava se rakastettu on.
Soi sinäkin kuin rakkauslaulu! Jos olet onnekas ja sinulla on rakkautta, uskalla rakastaa julkisesti! Ota kengät ja sukat pois ja astu nurmelle.
Katso rakastettuasi ja ole ylpeä hänestä! Anna sen näkyä. Seuraavan kerran kun olette iltakävelyllä hakemassa maitoa ja ruisleipää lähikaupasta, sano kassalle ohimennen, että ”moi, tässä on muuten rakastettuni, maailman ihanin nainen/mies”. Se tekee hyvää.
Minä olen rakastunut. Oikeastaan elän jatkuvan rakastumisen tilassa. Kun tämä rakkaus tuli, se pirstoi elämän silloiset puitteet ja kokosi ne aivan uudenlaisiksi. Suhteet, perheet ja sidokset murtuivat ja muuttuivat. Sitten seurasi onnellisuutta. Rakastuminen on nyt jatkunut jo vuosia. Minä hämmästelen ja tutkin sen kokemuksia ja tunteita riemuissani, häkeltyneenä.