“Eikö meillä olekin hauskaa”, rakastettuni kysyi minulta eilen yönsuussa. Se oli pikemminkin toteamus; meillä on hauskaa. Minun mielestäni se on ensisijassa hänen ansiotaan, sillä hän on kaikenlaisten hauskuuksien ja hassujen juttujen armoitettu mestari.
Kun tutustuimme, minulla oli tapana pyytää häntä kirjoittamaan tai kertomaan minulle jokin hauskuus siltä päivältä, ja hän sai jo aivan muutamalla luonnehtivalla kuvauksella jostain sattumuksesta minut nauramaan silmät kyynelissä.
Vekkulilla puolisollani on niin taidokas kieli ja ilmeikäs sanasto, että aika lailla tavallinenkin keskustelu hänen kanssaan saa minut riemastumaan.
Minä itsehän en osaa vitsailla. Mutta tyttäreni lohdutti minua sen suhteen sanomalla, että hän ja minä olemme molemmat pikemminkin totuuden etsijöitä. Me tutkimme loputtomasti sitä, mitä oikeastaan on ja miksi se on niin. Se oli kivasti sanottu, ja arvostan sitä arviota. Eikä ole oikeastaan väliä, etten osaa kuin kaksi vitsiä, (jotka olen painanut mieleeni rakastettuni ne joskus letkautettua), sillä osaan nauttia siitä, mikä on totta: rakastettuni on hauska ja se tuntuu vatsanpohjassani saakka.
Meillä on hauskaa yleisemmässäkin mielessä. Jollain tapaa elämämme ilmapiiri on erityisen hauska. Tässä ei puolestaan ole niinkään kyse vitsailusta kuin tietynlaisesta letkeästä ja hilpeästä mielialasta. Se on paljon enemmän kuin että olisi vain kivaa ja parempaa kuin että olisi mukavaa. Hauska ilmapiiri on sitä, että voi aivan hyvin purskahtaa nauruun ihan muuten vain jutellessa, koska on niin eläväinen ja hupaisa tunnelma.
Vaikka minä en osaa vääntäytyä vitsiksi, osaan kyllä olla hauska. Se on ihan helppoa, koska se, millainen totuutta etsiskelevä idealisti olen, saa rakastettuni nauramaan. Ja kun hän nauraa, koen hyvää mieltä. Nimittäin tunnistan, että hän nauraa kanssani – ei minulle.
Täytyy sanoa, että parisuhdeonnen aika merkittävä osatekijä on hauskuus. Sanottakoon sitä parisuhdeiloksi. Ehkä siinä arvokkainta on, että se on tietyllä tavalla optimistinen yleistila. Kun on sellainen hersyvä perusmyönteisyys olemassa, se kannattelee. Ja olen hoksannut, että se on meidän elämäämme, koska me olemme onnistuneet välillämme luomaan tilan sellaisella vireelle: tämä ei ole sattumanvaraista, vaan tulosta kaksin tehdystä työstä. Vaikka hän osaa kertoa vitsin, ja minä muutun vitsiksi yrittäessäni kertoa sellaista, minä, yhtä lailla kuin hän, olen onnistunut rakentamaan elämän, jossa on hauskaa olla.
Kun jatkuvasti puhuu toiselle ja kuuntelee toista, yrittää asettua toisen asemaan, koettaa huomioida toista ja ottaa toisen vastaan sellaisena kuin hän on, ei jää sanomattomia asioita hampaankoloon tai pettymyksiä myrkyttämään mieltä. Hauskuus valtaa alaa.
Hauskuus ruokkii elämänmyönteisyyttä. Se puolestaan on hyvä pari rakastuneena olemisen kanssa. Ja rakastuneena on kiva olla ihmisten ilmoilla. Mainion naapurustomme kesken meillä on kehkeytynyt osuva sanonta: juhlat ovat aina mahdolliset! Eikä mitkään pönötysjuhlat toki, vaan hauskat juhlat.
Kuulin kun työkaverini puhuivat siitä, millaisia rasituksia on joulun järjestelemisessä. Ajattelin, että kumma, meidän on niin kiva järjestellä sitäkin. Hommaan kuin hommaan tuntuu olevan niin helppoa saada hyvä ja aurinkoinen fiilis.
“Meillä on hauskaa”, minä vastasin eilen taas uudestaan ja tarkoitin tätä kaikkea: on hauskaa olla rakastunut, on hauskaa keskenämme, on hauskaa yhdessä toisten kanssa, on hauskaa nauraa yhdessä, hauskaa olla vakava ja hauskaa nauraa itselleen, hauskaa suunnitella seuraavia hauskuuksia.
“Sinä olet nimittäin hauskin”, sanoin.
Ja sanalla sanoen minä rakastan sinua, rakkaani, ja elämä kanssasi on tavattoman hyvää.
Minä olen rakastunut. Oikeastaan elän jatkuvan rakastumisen tilassa. Kun tämä rakkaus tuli, se pirstoi elämän silloiset puitteet ja kokosi ne aivan uudenlaisiksi. Suhteet, perheet ja sidokset murtuivat ja muuttuivat. Sitten seurasi onnellisuutta. Rakastuminen on nyt jatkunut jo vuosia. Minä hämmästelen ja tutkin sen kokemuksia ja tunteita riemuissani, häkeltyneenä.