“Olipa kerran yksi mies. Hänellä oli vaimo, jonka nimi oli Minna. Oli myös toinen nainen, joka halusi rakastua mieheen, vaikka hän ei voinut saada miestä, eikä mies pitänyt naisesta. Toinen nainen kiusasi toista naista (Minnaa).”
Tällainen tarina odotti keittiön pöydällä. Tarinan oli laatinut 5-vuotias tyttäremme. Mieheni osa oli ollut toimia kirjurina.
Olenko minä sinun mielessäsi? Voinko varmasti luottaa siihen, ettet jätä minua toisen takia? – Nämä ovat niitä ihmisyyden ydinkysymyksiä. Parisuhteessa pitäisi voida luottaa toiseen. Hyvässä sellaisessa siis. Joskus epäluottamus toki nousee pintaan jostain muusta kuin nykyisestä parisuhteesta. Menneisyyden suhteet ja lapsuuden tärkeät avainhahmot kummittelevat parisuhteissa mukana.
Tällaista näkee ja kuulee ympärillään jo 5-vuotias. Mediassa. Kavereiden elämässä. Tapahtuuko tämä myös omassa elämässä? Tarinoiden voima on siinä, että niiden kautta pelot saa purettua. Tässä tarinassa uhka on ulkopuolinen ilkeä toinen nainen, joka haluaa rakastua isiin. Mutta onneksi isi on sankari; ei pitänyt naisesta ja ilmaisee naiselle, ettei ole käytettävissä häntä varten. Mutta toinen nainen ei luovuta, vaan siirtyi kiusaamaan äitiä.
Tietääkseni meillä ei ole tällaista meneillään. Käymme tyttären kanssa asiaa läpi. Olisi hienoa voida sanoa, että tällaista ei meille koskaan tapahdu ja pelko on turha. Sanommekin lapselle niin. Vakuuttelemme, että kaikki on hyvin. Ja toivomme, että näin olisi aina ja ikuisesti. Elämä on kuitenkin haurasta ja haavoittuvaista. Ja yllättävää. Media ja elämä ovat opettaneet, että parisuhteen yhteyden eteen kannattaa nähdä aikaa ja vaivaa, ettei ilkeä – tai kiltti – toinen nainen tai mies hiippaile salakavalasti väliin. Useinhan tällainen “hiippailija” hyökkää sinne, missä puolisot ovat alkaneet pitää toisiaan itsestäänselvyyksinä tai tylsinä. Sellaista tapahtuu hyville ja mukaville ihmisille. Pahat ja tylsät saavat usein olla rauhassa myös kolmansilta osapuolilta. Mutta hyvät ja mukavat aiheuttavat toisilleen myös pahaa ja pahaa mieltä.
Tunnen suurta vetoa päättää tarinat onnellisesti. Olisi ihana kirjoittaa tähänkin blogin loppuun jotakin kaunista ja onnellista ja sellaista, että todella voisin luottaa elämän kantokykyyn. Ja rakkauden kestävyyteen. Risaisen elämän keskellä tyydyn roikkumaan luottamuksessa. Jos lopetan luottamasta siihen, että läheiseni haluavat minulle hyvää, olen astunut harhaan.
.
Synnyin vuoden synkimpänä päivänä vuonna 1972. Nykyisin olen ainakin, äiti ja vaimo. Ja pariterapeutti, pappi ja tarinateatteriohjaaja. Täällä kirjoitan asioita, joita kohtaan työssä ja vapaalla.