54 vuotta. Se on pitkä aika. Esimerkiksi ensimmäisestä The Beatles äänityksestä sekä Suomen ensimmäisen moottoritien avaamisesta on kulunut nyt 54 vuotta. Siinä ehtii tapahtua paljon. Niinpä pysähdyin kysymään mummiltani että, mitä hän oppi parisuhteesta niiden yli 54 vuoden aikana, jotka hän ja vaarini ehtivät olla yhdessä.
Mummini ehdotti, että kertoisin alkuun heidän tarinansa lyhyesti teille. He tapasivat toisensa helluntain tansseissa vuonna 1960. Mummini oli jo totuttanut itsensä ajatukseen, ettei koskaan löytäisi ketään, sillä oli menettänyt lapsena sairastetun polion myötä toimintakyvyn toisesta kädestään ja epäili kelpaisiko sen takia kellekään puolisoksi. Sitten kuitenkin tuli tuo helluntai tansseineen sekä vaarini. Juhannuksena vaarini hyppäsi junaan kohti kotikulmiaan, mutta palasikin sitten yllättäen aivan liian aikaisin takaisin. Ei hän malttanut olla erossa mummistani. Kotona hän oli kertonut mummistani omalle äidilleen ja varovaisesti selittänyt myös tämän vammasta. “Noh, sellaisenahan sinä häneen tutustuitkin” oli hänen äitinsä todennut. Mummini pelko oli ollut turha, hän oli löytänyt vaarini ja saanut lämpimän vastaanoton myös tämän äidiltä. Vaarini kysyi lähtisikö mummi hänelle puuronkeittäjäksi ja myöntävän vastauksen jälkeen juhlittiinkin syksyllä häitä, joista alkoi yli 54 vuoden yhteinen taival aivan loppuun saakka. Taival, jonka aikana mummini tosiaan keitti vaarilleni, muutamaa sairaalassa vietettyä amua lukuun ottamatta, kaurapuuron jokaisena aamuna. Taival, josta oppineena mummini osasi heti sanoa muutaman neuvon jaettavaksi.
“Alkuun sitä yrittää muuttaa toista vastaamaan omia jatuksiaan ja toiveitaan. Mutta ei se toimi.”
Tämä ensimmäinen ajatus tuli mummiltani heti. Tuskin olin ehtinyt kysymystäni edes lopettaa. Puolin ja toisin olivat syyllistyneet tähän vaarinikin kanssa molemmat. Yrittäneet muuttaa toista vastaamaan omia ajatuksiaan. Ei se kuitenkaan toimi niin. Ihminen on se kuka on. Oma yksilönsä ja oma itsensä. Ei sitä pidä, voi tai tarvitse muuttaa. Totuus, joka oli näkynyt jo vaarini äidin kommentissa. “Sellaisenahan sinä häneen tutustuitkin”.
“Miten sen kanssa sitten pärjää, ettei toista voi muuttaa?” “Pitää vaan katsoa mitä vikaa omissa ajatuksissa on ja mitä vikaa siinä toisessa ei ole”
Toista ei voi eikä pidäkään muuttaa, mutta omia odotuksiaan ja ajatuksiaan voi. Voit kyseenalaistaa omia vaatimuksiasi ja katsoa tarkkaan mikä kaikki toisessa onkaan sitä hyvää ja kaunista. Vaarissani ihaninta kuulemma olivat muun muassa ahkeruus ja kiltteys. Hänen sylissään ei edes pahasti itsensä polttanut vauvaikäinen äitinikään itkenyt.
“Pitää kohdata toinen kokonaisena”
Mummini muisteli kuinka heidän seurusteluaikanaan he olivat menneet kylään. Keskustelun lomassa oli selvinnyt, ettei mummini ollut päässyt aikoihin saunaan. Sauna laitettiin siis lämpiämään ja mummini kipusi saunan lauteille. Hetken kuluttua ovi kävi ja vaarini pelmahti paikalle. Mummini meinasi sujahtaa häkeltyneenä itseään peitellen saunan nurkkaan. Vaarini totesi, että hänet oli patistettu sisään. Kyläpaikan emäntä oli todennut että “Kyllähän teidän täytyy kohdata toisenne ihan kokonaisina”. Se oli ensimmäinen hetki, kun he näkivät toisena ilman rihman kiertämää.
Edellisiinkin kohtiin liittyen mummini puhui siitä, että toinen ihminen täytyy kohdata kokonaisuutena. Ihmisenä, jossa on asioita, jotka mielyttävät ja niitä, jotka eivät. Ihmisenä, jolla on omat mielipiteet, ajatukset sekä osaamisensa. Samoin sinä olet samanlaisessa asemassa häneen. Hänkin näkee niin sinun hyvät kuin huonot puolesikin. Eihän yli 54 vuoden suhteessa voi olla muu kuin on, hyvässä ja pahassa. Samoin sinun mielipiteesi, ajatuksesi ja osamisesikin ovat tasa-arvoisessa asemassa hänen mielipiteidensä, ajatustensa ja osaamistensa kanssaan. Olette toistenne edessä aivan kokonaisina.
“Ei se ole mikään valtataistelu”
Mummini totesi, ettei parisuhteessa pidä jäädä kiinni siihen, että kumpi on oikeassa tai vahvempi. Asiaa pitää katsoa pidemmällä juoksulla. “Jos minä haluan tehdä kylmäkellarin valmiiksi nopeasti, mutta silloin vesi pääsisi seinistä sisään ja toinen haluaa tehdä seinät esimerkiksi betonista, niin onhan se viisaampaa katsoa pidemmälle.” Lopulta mummini ja vaarini osasivatkin jopa arvostaa sitä, etteivät he aina ajattele asioista samoin. Vaarini saattoi joskus kysyä mummini mielipidettä ja ajatuksia jostain ihan vain senkin vuoksi, että tiesi mummini ajattelevan toisin kuin hän, joten tämä voisi tarjota hänelle uutta näkökulmaa. Jättämällä valtataistelun he löysivät toisistaan väylän asioiden laajempaan ymmärtämiseen.
“Pitää keskustella. Vaikka sitten pienen väittelyn kautta. Muttei saa mennä millekään turpa kiinni-linjalle.”
Asioista täytyy puhua, eikä pientä väittelyäkään tarvitse pelätä. Liian suureksi riitaa ei kuitenkaan saa missään nimessä päästää, vaan se täytyy selvittää ennen paisumista. Turhasta ei pidä lähteä väittelemään, sillä eihän tärkeintä ollut olla oikeassa, eikä kyseessä ollut mikään valtataistelu. Keskustelun avulla erimielisyyksien ja väittelynkin kautta voi kuitenkin myös oppia tuntemaan sekä ymmärtämään toista paremmin. Erityisesti jos muistaa katsoa myös peiliin sekä arvioimaan omaakin toimintaansa.
Mummini muisteli, kuinka eräänä iltana he olivat vaarini kanssa olleet viettämässä iltaa ystävien luona. Miehet ottivat “miestä väkevämpää” ja päätyivät sitten illan edetessä puhumaan politiikasta. Mikä on tietenkin aika tulen arkaa, kuten mummini asian ilmaisi. Silloin mummini totesi, että lähtisi nyt kotiin. “Nytkö jo?” Ihmetteli vaarini, johon mummini vastasi, että “Nyt”. Het olivat katsoneet toisiaan hetken tarkasti silmiin ja sitten mummini oli lähtenyt. Vain hetkeä myöhemmin vaarinikin oli astunut ovesta sisään. “Ai, tulitkin nyt jo” “Joo, totesin, että on ehkä viisaampaa lähteä ennen kuin käy huonosti”
“Se on kerrasta poikki! – siis riidat”
Mummini lähes hämmentyi, kun kysyin palasivatko he koskaan menneisiin riitoihin tai erimielisyyksiin. “Ei tietenkään!” hän vastasi jämäkästi. Erimielisyydet ja riidat selvitettiin siinä hetkessä eikä niihin sitten palattu. 54 vuodessa ehtii kuitenkin kertyä myös niin paljon erimielisyyksiä ja riitojakin, että olisihan siinä valtava määrä läpikäytävää jos niihin joka kerta palaisi uudestaan.
Anna rakkauden tulla
Tämän viimeisen kohdan lisäsin listaan itse. Se on asia, joka tulee mieleeni, kun ajattelen mummini ja vaarini suhdetta. Mummini ei uskonut löytävänsä rakkautta, mutta vaarini todisti rakkaudellaan asian olevan toisin. Mummini myös antoi vaarini rakastaa häntä. He antoivat rakkaustarinalleen mahdollisuuden.
Heidän kohdallaan myös muistan, että “liian nopeasti” tai “liian hitaasti” eteneminen on aina subjektiivista. Rakkaus sekä sen ympärlle muodostunut suhde tulevat ja kehittyvät omaa tahtiaan. Noin puolen vuoden seurustelullakin voi löytyä suhde, joka kestää yli puoli vuosisataa.
Heistä huokui ja mummini puheista huokuu yhä sellaista rakkautta, josta haaveilen. Rakkautta, joka vain on. Sitä ei pakoteta, pelätä tai muovata, sen on vain annettu tulla ja tehdä kotinsa ihmisten välille. Siitä ei tarvitse pitää kaksin käsin kiinni, vaan riittää, että kääntää katseensa sitä kohti ja toteaa sen olevan se totuus, jonka tahtoo ja valitsee päivä toisensa jälkeen. Rakkaus jonka kanssa voi kasvaa yhdessä.
Heillä oli rakkaus, joka alkoi helluntain tansseissa vuonna 1960 ja jatkui yli 54 vuotta vaarini kuolemaan saakka, sekä omalla tavallaan vielä nyt sen jälkeenkin. Siitä rakkaudesta minäkin tahdon oppia, kun etsin sitä omaa rakkauttani, jonka kanssa voisin kasvaa ja löytää omia neuvoja kestävään parisuhteeseen.
Itsekseen elävä, parisuhdettaan odotteleva ja kirkon nuorisotyönohjaajana työskentelevä transmies. Elämässäni ihmettelen ja pohdiskelen paljon, erityisesti ilmiöitä ihan arkisten asioiden takana. Tekstejäni löydät täältä joka torstai.