[avatar]
Kun mielessä on rakkaus, tulee havainnoitua kaikkea sillä silmällä. Kuten vaikkapa Helsingin Sanomien Lasten tiedekysymykset -palstaa. Siellä Johannes 7 v. kysyi: ”Putoaako ihminen sitä nopeammin mitä syvemmälle hän putoaa?”. Ajattelin sitä lukiessani rakastumista, englanniksi falling in love eli rakkauteen putoamista. Enemmän kuin tapahtuman nopeutta tai hitautta, mietin sen vahvuutta ja voimaa.
Tavatessamme uuden ihmisen huomioimme ensiksi toisen fyysisen olemuksen ja jos se miellyttää meitä, viehätymme siitä. Pinnallinen keskustelu riittää ajan kuluksi johonkin saakka. Jossain vaiheessa tulee kuitenkin kohta, jossa kaivataan jotain enemmän. Pelkkä pintataso ei riitä. Silloin aletaan tutkia, löytyykö toisesta jotain syvempää, aitoa ja ainutlaatuista. Jotain, joka koskettaa tunnetasolla ja mahdollistaa todellisen kohtaamisen. Johanneksen kysymykseen tieteellisen vastauksen antanut tohtorikoulutettava Ilkka Hendolin kertoi: ”..maapallon rautainen sisus on raskaampaa ainetta kuin kivinen kuori ja siksi se vetää lujemmin puoleensa”. Mitä syvemmältä tavoitan toista, sitä vahvemmin häneen kiinnityn.”…veto alaspäin on aina kovempi”. Ihastua voi pintaan, mutta rakastuminen vaatii kosketusta toisen syvempiin kerroksiin.
Rakastumisessa, biologisesti ajateltuna parinvalinnassa, on kyse samasta fysikaalisesta ilmiöstä, mistä tässä Johanneksen kysymyksessäkin puhutaan, eli vetovoimasta. Joku mahtava voima vetää kahta olentoa vastaansanomattomasti puoleensa. He tunnistavat toisissaan sekä yhteyttä luovaa samankaltaisuutta että kiehtovaa erilaisuutta. Kuin magneetin vetämänä katse etsii toisen katsetta, käsi toisen kättä, iho ihoa. Jos päästään pinnan alle ja riittävän syvälle, niin että sydän kohtaa sydämen, sielu sielun, ollaan rakkauden ytimessä.
”Mitä syvempi kuoppa, sitä lujempaa pohjalle tömähtää”. Niinpä. Jos tavoitan toisen sydämen ja sielun, olen mennyttä. Putoan.