Parisuhteen päättymistä perustellaan usein erilleen kasvamisella. Entä jo se onkin aivan toisin? Ilman erilleen kasvamista parisuhde ei voi säilyä elinkelpoisena! Erillisten on säilyttävä itsenään, vaikka ovat yhdessä.
Jos parisuhteen prototyyppinä pidetään äidin ja vauvan välistä suloista yhteen sulautumaa, niin isän tärkein tehtävä on auttaa nuo kaksi erilleen toisistaan. Isän työn voi hoitaa myös muu ulkopuolinen, turvallinen hahmo. Äiti ja vauva estävät toistensa elämää ja kasvua, jollei kukaan kutsu heitä pois keskinäisestä symbioosista, hellästi ja vähitellen.
Kahden kesken rakastuneena on ihanaa, mutta jossain vaiheessa happi loppuu myös aikuisessa parisuhteessa. Kasvu pysähtyy, jos yritämme sulauttaa toista itseemme, tai itseä toiseen. Maailma kutsuu seikkailuun, mutta voiko tätä kutsua kuunnella ja olla samalla sitoutunut suhteeseensa? Olisiko omat unelmat uhrattava yhteisen elämän alttarille?
Tulee mieleen ystäväni, joka löysi joogan ja sen kautta pehmeämmän otteen elämään. Uusi harrastus toi hänelle ystäviä ja ajatuksia, joista hän oli hyvin innostunut. Ystäväni puoliso huolestui vaimon sukeltamisesta vieraaseen maailmaan. Mies näki toisen silmissä kipinän, joka ennen oli kuulunut vain hänelle. Häntä alkoi pelottaa, että vaimo on liukumassa pois hänen luotaan. Niinpä hän alkoi vähättelemään toisen innostusta ja suhtautui torjuvasti kaikkeen kuulemaansa. Vähitellen ystäväni lakkasi kertomasta tekemisistään ja vetäytyi uusien ajatustensa kanssa pois miehensä luota. Miehen pahin pelko alkoi toteutumaan.
Ystäväni ja hänen puolisonsa havahtuivat tilanteeseen ja alkoivat puhua. Vaimo kertoi, kuinka oli kaivannut sisältöä rutiiniksi muuttuneeseen elämään ja löytänyt sitä uuden harrastuksen kautta. Puolison väheksyntä teki hänet entistä yksinäisemmäksi suhteessa ja uusien ystävien merkitys vain lisääntyi. Vaimo kaipasi yhteyttä puolisoonsa, mutta miehen torjunta piti heidät kaukana toisistaan.
Mies paljasti pelänneensä toisen menettämistä ja sitä että ei pysty kilpailemaan uuden harrastuksen kanssa. Sen sijaan, että olisi kiinnostunut vaimonsa innostuksesta, hän suojautui ja yritti torjua uutta ja vierasta. Vetäytyessään hän tuomitsi itsensä yksinäisyyteen.
Paljastettuaan pahimmat pelkonsa ystäväni ja hänen miehensä pääsivät puhumaan kaipauksestaan löytää jotain uutta elämäänsä ja samalla päästä lähemmäksi toistensa maailmoja. Vaimo piti harrastuksensa, mutta kertoi sinnikkäästi miehelleen uusista oivalluksistaan. Mies ei lähtenyt joogasalille mukaan, mutta hän kiinnostui yhä enemmän vaimonsa ajatuksista ja löysi ilon toisen ilosta. Yhteiset oivallukset seurasivat toisiaan.
Parisuhteessa yhteiset unelmat ovat tärkeitä, mutta ihan omiakin tarvitaan. Kukaan kun ei ole toisensa klooni.
Eräs omista unelmistani on täyttynyt pari kesää sitten saadessani mökin asuttavakseni kaupungin laitamalta. Mieheni, joka ei mielellään poistu kivisten katukuilujen syleilystä edes kesällä, tulee tänne grillaamaan iltapäivisin pikkutakki päällään. Siedettävän luontokokemuksen jälkeen hän poistuu omalle mukavuusalueelleen.
Minä puolestani voin juoda aamukahvini rauhassa linnunlaulun keskellä. Ja olla onnellinen tästä suhteesta, jossa molemmilla on tilaa nauttia elämästä omalla tavallaan, välillä erillään ja taas yhdessä.
Olen pappi, paripsykoterapeutti ja entinen perheneuvoja. Nykyisin koulutan uusia perheneuvojia ja opiskelen koko ajan itse lisää. Olen myös entisten teinien äiti ja aina vaan nykyisen mieheni vaimo. Uusperhevaihekin on eletty ja koettu. Kaikesta on opittu. Siitä bloggaan teille perjantaisin muiden perheneuvojien kanssa.