Jouluna koin joulun taikaa. Siis sellaista, että minulle ei asetettu odotuksia enkä itsekään sortunut nipottamaan epäsymmetrisesti koristellusta kuusesta ja muusta vähemmän tärkeästä. Hyväksyntä oli läsnä eikä vaatimuksen ilmapiiri kuristanut kurkkua. Kukaan (lue mies) ei nipottanut, vaikka tiskit jäivät laittamatta heti, kohta, huomenna.. God Jul koriste ikään kuin häivytti tiskit pois. Miten vapauttavaa.
Jäin miettimään, voisiko joulun henki jäädä asumaan meille? Olisiko mahdollista elää niin, ettei olisi niin paljon vaatimuksia itseä ja varsinkaan toista kohtaan? Voisiko niistä luopua? Olisiko se niin vaarallista, jos tavoitteissa ei pysyisikään ja mokaisi oikein urakalla? Joskus tapaa sellaisia superleppoisia ihmisiä, joilla housut repsottavat ja tukka on kampaamatta, mutta he katsovat toisiaan hyväksyvästi. Sellaisilla ei näytä olevan mitään kunnollista tavoitetta suorittajien silmin. Sellainen olin pari päivää. Sellaiset ovat löytäneet oleellisen. Ja juuri siksi tavoitteellisuuden fariseukset heitä paheksuvat. Se on ymmärrettävää, sillä onhan onni ja leppoisuus kadehtimisen arvoista. Jatkuva vaatimuksen ilmapiiri tappaa ilon.
Pidemmän päälle en varmaan osaisi elää täysin ilman vaatimuksia. Mutta jouluna sentään relaaminen onnistui. Kerron salaisuuden: Rentoa on helpompi rakastaa.
Minna Tuominen
Synnyin vuoden synkimpänä päivänä vuonna 1972. Nykyisin olen ainakin, äiti ja vaimo. Ja pariterapeutti, pappi ja tarinateatteriohjaaja. Täällä kirjoitan asioita, joita kohtaan työssä ja vapaalla.