Moni varmaan tietää sen hetken, kun isä tulee töistä. Voisi olla viisasta antaa isän hetken hengähtää, mutta vaippa olisi niin helppo uuden käsiparin vaihtaa… ja no nyt pikkutyyppi itse konttailee vastaan kädet ojossa, että minkäs teet…
Tottakai on kivaa, että tulee toinenkin hoitelemaan näitä vauva-arjen juttuja, mutta oikeastaan kaikkein parasta on istahtaa sohvalle ja salakuunnella noita kahta, isää ja tytärtä.
Vaipan vaihdon lomassa kuuluu maailman suloisin ääni: se miten isä puhuu tyttärelleen. Se ei ole liian imelä, vaan sopivan pehmeä, sellainen hyväksyvä ja ihaileva. Ääni vaan puhuu kauniisti, vaikka pieni neiti vikuroi ja venkoilee. (ehkäpä siksi, että toimitus kestäisi kauemmin) Mitä enemmän meno villiintyy, sitä kauniimmin isä puhuu. Ja minä salakuuntelen ja hymyilen.
Kaikilla tyttärillä pitäisi olla tuommoisia hetkiä. Odotteluaikana näin tuollaisen kuvan kuin tuossa yllä, tuolla tekstillä: ”The way we talk to your children becomes their inner voice.” Silloin mietin huolestuneena, että osaanko minä olla sellainen vanhempi, jonka ääni ei vaadi. Nyt joka päivä sohvalla minulla on syy hymyillä.
Näin äitienpäivänä ajattelen myös niitä kaikkeja tekstejä ja kiitoksia mitä lapset kirjoittelevat äideilleen. Ne ovat ihania ja liikuttavia, mutta mietin kuitenkin, että tärkeintä olisi meidän aikuisten muistaa kiittää toisia äitejä ja isiä, niin ettei lapsille tulisi sellainen kiitollisuuden taakka, tahi aikuiset marttyyrimaisesti odottelisi vuosi vuodelta vuolaampia kiitoksia, ja sitten tuntisi itsensä huonoiksi, kun ei lapsi muistakaan kiittää, vaan vaikka vaan huutaa.
Tajusin minäkin viimein sanoa ääneen, miksi minä sohvalla salaa hymyilen.
Äiti, vaimo ja pappi. Uskalsin viimein itsekin luottaa elämän ihmeisiin ja maailmaan tuli kauttani uusi ihminen. Elämä ja parisuhde koostuu pienistä huomionarvoisista hetkistä, jotka yritän pukea Rakkauden roihussa sanoiksi aina sunnuntaisin.