Kävelin tämän viikon tiistaina Helsingin keskustassa ystäväni kanssa. Näimme kaksi ihmistä seisovan vastakkain toisistaan etäällä. Aivan aloillaan. Performanssi, ajattelin. Niinpä jäimme katsomaan. Olin varma, että hetkenä minä hyvänsä he rupeaisivat tanssimaan. Näin ei kuitenkaan käynyt. He vain seisoivat. Seisoivat ja katselivat toisiansa. Hetken kuluttua he ottivat askeleet lähemmäs toisiaan ja jäivät jälleen vain katsomaan toisiansa. Kului minuutti ja toinen, kymmeniä minuutteja. He vain katsoivat toisiaan. Pian ymmärsimme, ettei heitä kiinnostanut ketkä heitä katsoivat tai katsoiko kukaan. Kyseessä ei tainnutkaan olla performanssi. He taisivat tehdä sen itselleen.
Mielikuvituksemme lähti juoksemaan, kun katselimme noiden kahden ihmisen ilmeitä ja intensiivisiä katseita. Ehkä he olivat Tinder-treffeillä. Innostuin ajatuksesta. Kuinka mahtava idea se olisikaan ensitreffeiksi; hiljaisuutta, katseita, hetken jakamista ja tuskastuuttavan hidasta lähestymistä. Sanotaanhan, että 4 minuutin katsekontakti voi tehdä ihmeitä tunteille. Intensiivisyys tuntui käsin kosketeltavalta. Hetken kuluttua rakentamamme tarina kuitenkin muuttui. Heidän silmissään nimittäin loisti jotain niin syvää yhteenkuuluvuutta, ettei sitä usein näkyisi vielä ensitreffeillä. Ehkei kyse siis ollutkaan siitä. Toisella oli rinkka vierellään. Kenties kyse olikin parista, joka on joutunut olemaan kauan erossa toisistaan. Matkustelun tai opintojen vuoksi. Erossa oleminen on tehnyt kipeää, mutta silti he ovat päätääneet, etteivät vain ryntäisi toisiinsa kiinni juna-asemalla, vaan nauttisivat hetkestä hitaasti. Hyvin hitaasti. Ajatus tuntui kauniilta. Pystyimme oikein näkemään, kuinka onnellisia he olivat, että toinen oli siinä ja kuinka he vain kaipasivat lähemmäs.
Istuimme heidän lähellään yli puolituntia. Sinä aikana he ottivat vain yhden askeleen. Palasimme heidän ohitseen vielä kahdesti. Ensimmäisellä kerralla he olivat laittaneet pitkähihaiset päälle kohdan mentyä varjoon. Toisella kerralla toinen istui jo maassa. Siinä kohtaa aikaa oli kulunut yli tunnin. Askelia oli otettu kenties yhdet lisää. Muutaman tunnin päästä he olivat jo poissa.
Emme koskaan nähneet saavuttivatko he toisensa, emmekä koskaan saaneet tietää miksi he siinä olivat. Heidän läsnäolonsa sai silti meissä aikaan paljon. Se sai meidätkin pysähtymään. Pysähdyimme miettimään miltä läheisyys näyttää. Ei vain konkreettisena läheisyytenä vaan esimerkiksi hohtona silmissä ja kaipuuna toisen lähelle. Pysähdyimme miettimään mikä merkitys on ottaa aikaa; päättää että sinuun ja meihin tahdon varata aikaani. Ja kuinka paljon lisää tunnetta tuokaan lähestyä toista hitaasti. Aivan tuskastuttavan hitaasti. Ennen kaikkea pääsimme muistamaan, ettei ole liian myöhäistä. Ei kauniita, yllättäviä, herkkiä ja romanttisia tempauksia tehdä vain parisuhteen ensimetreillä tai isojen muutosten aikaan. Parisuhteelle voi, ja tuleekin, antaa aikaa ja toisen eteen pysähtyä ihan siinä arjenkin lomassa. Palata kerta toisensa jälkeen toista lähemmäs, askel kerrallaan.
p.s. Jos sinä tai joku tuttusi tietää mistä oli kyse tuossa kahden ihmisen jakamassa hetkessä Keskuskadulla Helsingissä tiistain 14.6. iltapäivällä, niin kerro se kommenteissa. Olisi ihana kuulla mitä tapahtui!
Itsekseen elävä, parisuhdettaan odotteleva ja kirkon nuorisotyönohjaajana työskentelevä transmies. Elämässäni ihmettelen ja pohdiskelen paljon, erityisesti ilmiöitä ihan arkisten asioiden takana. Tekstejäni löydät täältä joka torstai.