Vietin viime viikolla laatuaikaa tyttäreni kanssa. Ilma oli kaunis ja houkutteli meidät ulos. Kävellessä on mukava jutella ja samalla saa hyötyliikuntaa. Keskustelimme lasten erilaisuudesta. Siis siitä, että samassa perheessä kasvavat lapset voivat olla niin erilaisia. Niinpä! Ihanaa!
Muistan kuinka meidän esikoisemme (juuri tuo tytär kenen kanssa kävelin) oli vauhdikasta sorttia. Sylissä käytiin kääntymässä silloin jos sormeen oli tullut pipi tai elämä oli muuten vaan kolhinut. Mutta muuten vauhti oli kova, elämää piti suorastaan ahmia tutkimalla ja liikkumalla. Seuraava tulokas olikin aivan eri maata. Hän istui sylissäni mielellään, mietti tarkasti kannattaako tästä lähteä ja jos kannattaa niin minne? Harkintaa, harkintaa… Sitten kolmas lapsemme oli jotakin näiden kahden ensimmäisen väliltä. Äidin syli kyllä kelpasi ja siellä viihdyttiin hyvin mutta leikkiin mukaan ei tarvinnut kovin paljon houkutella. Ja hetki kun askel kantoi, oli matkassa mukana pieni jääkiekkomaila.
Varmasti monelle tuttu lastenpsykiatrian erikoislääkäri, lääketieteen tohtori Jari Sinkkonen kertoo kirjassaan Mitä lapsi tarvitsee hyvään kasvuun, että vaikka hän on koulutettu ja lasten elämään hyvin perehtynyt ammattilainen, niin ammatin tuoma tietämys ei ole kovinkaan paljon vaikuttanut isänä olemiseen. Hän toteaa, että ”vanhemmuus on ennen kaikkea elämistä hetkestä toiseen tavallisessa arjessa eikä omien ja puolison teknisten ja taiteellisten suoritusten jatkuvaa arviointia”. Lohdullista! Analyysejä menneestä voi toki tehdä jälkeenpäin ja ottaa opiksi.
Ajattelen, että erilaisuuden hyväksyminen on oman ja muiden elämän kannalta kuitenkin yksi merkittävin asia. Perheessä, parisuhteessa, koulussa, työssä, ystävyyssuhteessa ja joka puolella me törmäämme asiaan: erilaisuus. On surullista joutua tilanteeseen jossa toinen yrittää vaikka väkisin muuttaa toista. Miten turhaa puuhaa ja aiheuttaa paljon pahaa mieltä. Jotenkin niin se menee, että sitä mitä itse en kestä tai hyväksy itsessäni, sitä en hyväksy toisessakaan. Esimerkiksi minun on vaikea sietää itsessäni toimettomuutta, niinpä en kestä katsella sitä ympärillänikään.
Jos me lapsuudessamme opimme hyväksymään erilaisuuden niin se kantaa hedelmää aikuisenakin ja läpi elämän. Tässä ajassa erilaisuuden sietäminen, kestäminen, hyväksyminen, iloitseminen tai kunnioittamisesta puhumattakaan, olisivat kullan arvoisia ominaisuuksia. Miten me voisimme oppia hyväksymään erilaisuuden? Ainakin asian tiedostaminen on hyvä alku uuden ajattelutavan oppimiselle.
Mitä sinä tästä ajattelet?
Olen äiti kolmelle kotoa pois lentäneelle nuorellemme, rooli josta en halua edes luopua. Olen elänyt avioliitossa yli 30 vuotta saman miehen kanssa, ja edelleen ihmettelen elämää, parisuhdetta ja perheen pyörittämistä. Rakastan kevättä, kesää, luonnon kauneutta ja erityisesti merta. Eiköhän näistä löydy jotakin kirjoitettavaa :)