Erosin vajaat kaksi vuotta sitten pitkästä parisuhteesta. Puhuimme silloin paljon siitä, että haluaisimme voida pysyä ystävinä. Oli hetkiä, jolloin oli vaikea uskoa, että se olisi mahdollista. Tänään kuitenkin vietimme jälleen aikaa yhdessä. Olen kiitollinen, että olemme nyt tässä pisteessä. Ei se ollut heti tällaista. Tarvittiin aikaa ja hidasta etenemistä. Aluksi ei voinut juurikaan nähdä. Se olisi vain sattunut ja sotkenut liikaa. Jossain vaiheessa unohdetut tavarat pystyi antamaan kasvotusten, sitten omaisuuden vaihdon yhteydessä pystyi jo hengailemaankin ja nyt voi jo viestin yhteydessä kysäistä, että nähtäisiinkö ihan muuten vaan. Toki meidän tilanteemme, persoonamme ja tahtotilammekin ovat mahdollistaneet tämän kaiken. Eromme ei johtunut räjähtävästä yhteentörmäyksestä tai ulkopuolisista seikoista, haluamme molemmat aidosti pysyä hyvissä väleissä ja olemme persoonina sellaisia, että se onnistuu. Asiat ovat tapauskohtaisia. Aina välien pysyminen tai ystävyys ei olisi mahdollista. Iloitsen, että meidän kohdalla näin kuitenkin on.
Mietimme tänään eroamme; sitä mikä siinä toimi ja mikä taas olisi voinut mennä toisinkin. Heti ensimmäisenä mieleeni tuli konkreettisena asiana omaisuuden jako. Oli lista, jossa oli selkeästi molemmille kuuluvat asiat, sekä epäselvemmät asiat, jotka sitten jaettiin mahdollisimman tasapuolisesti rahallisen arvon tai tunnearvon mukaan. Sen jälkeen tuotteita merkittiin erivärisin post-it-lapuin ja lista jätettiin seinälle, jotta muuttaminen olisi mahdollisimman selkeää. Molemmat saivat kopiot listasta, jonka perusteella näkisi heti, jos muuttaessa olisikin käynyt virheitä sekä sai samalla listan pois jääneestä omaisuudesta, jotta tiesi mitä pitäisi hankkia. Äitini nauroi heti listan nähtyään, että nyt on kyllä niin meidän näköinen tapa hoitaa ero. Ja se oli kyllä totta. Loppujen lopuksi se olikin eromme parhaiden puolien tärkein asia; että olimme uskollisia itsellemme, teimme erostammekin meidän näköisemme. Emme tuijottaneet oppaita tai katsoneet eroamme sosiaali- ja terveysalan ammattilaisina vaan kuuntelimme sitä mitä juuri me eroavana pariskuntana tarvitsimme. Uskalsimme lohduttaa toisiamme ja prosessoida surua yhdessä niinä päivinä, kun elimme vielä saman katon alla. Onni oli kuitenkin myös se, että löysin uuden asunnon pian, joten pääsimme nopeasti myös erilleen ja työstämään asioita itseksemme. Silloinkin noudatimme omia tapojamme prosessoida asioita. Joskus se meni kuin oppaissa, joskus aivan päinvastoin, joskus se oli märehtimistä, joskus iloisten hetkien kirjaamista, mutta kokoa ajan etenemistä itselle uskollisella tavalla.
Osasimme molemmat nimetä myös asioita, jotka olisi voinut hoitaa tosinkin. Olisi ollut parempi, että eroa olisi mietitty pidempään yhdessä. Ei niin, että toinen yrittää saada asioita selkeäksi omassa päässään ja tulee sitten paikalle valmiin ratkaisun kanssa. Molemmat olisivat myös voineet pysyä aktiivisina, ettei kumpikaan olisi päätynyt syrjään harmittelemaan tilannetta ja tyytymään kohtalonsa vaan ottanut kantaa ja osallistunut prosessiin. Ymmärsimme kuitenkin myös sen, että kun katsoo tilannetta, jossa olimme, niin näiden asioiden muuttaminen olisi ollut aika paljon vaadittu, ehkä jopa liikaa. Onkin kenties epärealistista haaveilla täydellisesti sujuvasta ja kivuttomasta erosta, sillä onhan ero kuitenkin aina ero ja erot sattuvat, piste. Kivun ja surun keskellä ihminen taas ei aina kykene niihin kaikkein kauneimpiin ja viisaimpiin ratkaisuihin. Eikä se haittaa. Joskus täytyy vain selviytyä. Joskus riittää, että selviytyy niin siististi ja huomaavaisesti kuin kykenee.
Eromme hetkellä mieleen nousi välillä ajatus ”mutta kun, mä rakastan sitä vielä”. Olen kiitollinen, että erosimme jo silloin, ettemme odottaneet päivää, jolloin toisen olemassa olo herättää vain turhautumista, raivoa tai ahdistusta. Olen kiitollinen, että uskalsimme kohdata sen kivun ja surun; hyväksyä ne osaksi prosessia. Olen kiitollinen, että uskalsimme hoitaa eron omalla tavallamme, niin yhdessä kuin erikseen. Olen kiitollinen, että yritimme parhaamme ja pääsimme eteenpäin. Olen kiitollinen, että tuo kaikki on ollut johtamassa siihen, että tänään voimme olla väleissä, jutella yhdessä erostamme ja antaa menneiden opettaa sekä kasvattaa. Ei hullumpi tarina eroksi, sanoisin.
Itsekseen elävä, parisuhdettaan odotteleva ja kirkon nuorisotyönohjaajana työskentelevä transmies. Elämässäni ihmettelen ja pohdiskelen paljon, erityisesti ilmiöitä ihan arkisten asioiden takana. Tekstejäni löydät täältä joka torstai.