Veto. Ihmeellinen vedon tuntu. Vastustamaton, planeetat radoiltaan syöksevä vetovoima. Minut läpäisevä, kehoa painava, jatkuvan vedon tuntu tämän yhden ihmisen suuntaan.
Elokuvissa ja lauluissa kuvataan suunnatonta vetoa, joka saa ylittämään korkeimmat vuoret ja syvimmät joetkin, jotta rakastavaiset pääsevät toistensa luo. Minä tiedän, miltä se tuntuu.
En ole aina tiennyt, mutta nyttemmin tiedän. Romanttiset elokuvat ja tuhannet pop-biisit kuvaavatkin olennaista osaa todellisuudesta. Ja tarkoitan todellakin, että tiedän: tiedän ruumiillani. Tiedän sen siitä, kuinka minun koko kehoni ja mieleni kääntyy tuon yhden ja tietyn ihmisen suuntaan kuin kompassineula.
Rakkaudesta nauttiminen on monien erilaisten yksityiskohtien rikkauden, eri tasojen ja makuisuuksien havainnointia, tuntemista ja jakamista. Suuren suuri aarre siinä on vetovoima, joka rakastetulla on rakastajaan.
Kun tulen eteisessä seisomaan aivan lähelle, kun metrossa niin että napit koskettavat toisiaan, kun istun tuolin reunalle ja kumarrun ravintolan pöydän yli päästäkseni vähän lähemmäs, havahdun toisinaan ajatukseen siitä, että tuo veto on tuonut minut tähän. Siitä minä tiedän, että Tuo ihminen on Se. Minut on tähän likistänyt elämän voima.
Vetovoimaa voi aistia monista ihmisistä. Ihmisten välisissä suhteissa ailehtii jatkuvia jännitteitä. Mutta tämä vetovoima, joka tasoittaa vuoret, on kokonaan toisen kertaluokan asia. Kun vetovoima on tarpeeksi suuri, rauta taipuu, teräskin taipuu.
Minun maailmaani ilmaantunut tuon ihmisen mukana uusi perusvoima, joka vetää minua vaakasuunnassa. Se tosiaan on voimakas. Ja kun nyt illalla pyöräilen puolisoani vastaan hänen tullessaan töistä, leikittelen ajatuksella, rullaisiko fillari sen vedon voimasta perille saakka polkemattakin? Taitaisi rullata. Rullaisi.
Mistä hänen vetovoimansa minuun on peräisin, se on ihana tunnustelun ja kertoilemisen aihe. Monenmonista säikeistä se on punottu, alkaen hänen hahmostaan, ryhdistään, piirteistään, olemuksen kokonaisuudesta ja yksityiskohdista, äänestä ja sen sävyistä, liikekielestä ja sen rytmistä – sellaisesta vaikka kuinka hän kävelee huoneen poikki – asennoistaan ja niiden heijastamista tunnetiloista, temperamentista, leikkisyydestä, älyn leikistä, kielestä, tuoksusta, kaikesta aistittavasta, persoonallisuudesta ja tyylistä, joka sitä ilmentää.
Hän tuntuu minussa. Se on hyvin kiehtovaa. Ihmiset ovat erillisiä olentoja. Sen erillisyyden tuo vetovoima ylittää ja kiskoo minua näkymättömin sitein. Siis: mitään kiinnityskaapeleita ei näy, mutta tunnen, kuinka luitani ja lihaksiani, minua vetää hänen luokseen aivan selkeä tunnistettava voima. Kun sitten olen aivan lähellä, kosketuksessa, asetun onnellisena siihen. Kuin olisin saapunut avaruuden kylmyydestä kiertoradalle auringon lämpimään säteilyyn. Kellot pysähtyvät. On hänen aikansa.
Henna Toppari mietti viime viikolla blogitekstissään Casablancan loppuratkaisua. Minun elokuvassani loppuratkaisu oli juuri se toisenlainen. Kun piti valita, kaikki oli lopulta hyvin yksinkertaista. Oikeastaan ei ollut vaihtoehtoa, ei mitään muuta sisäistä reittiä. Maailman rakenteet kääntyivät toisenlaisiksi siinä vetovoimakentässä, johon olin osunut.
Ystävien kanssa kävimme taannoin keskustelun siitä, että yksi peitto vai kaksi peittoa? Siitä esitettiin kiinnostavia ja hauskoja mielipiteitä puoleen ja toiseen. Mutta tässä rakkauden gravitaatiossa minä en voisi nukkua niin etäällä kuin kahden peiton alla. Haluan olla lähempänä ja siinä kertoa ja eritellä rauhassa leväten, mikä kaikki hänessä tänään on ollut niin vetävää, että sydämeni on lyönyt lekan lailla.
Minä olen rakastunut. Oikeastaan elän jatkuvan rakastumisen tilassa. Kun tämä rakkaus tuli, se pirstoi elämän silloiset puitteet ja kokosi ne aivan uudenlaisiksi. Suhteet, perheet ja sidokset murtuivat ja muuttuivat. Sitten seurasi onnellisuutta. Rakastuminen on nyt jatkunut jo vuosia. Minä hämmästelen ja tutkin sen kokemuksia ja tunteita riemuissani, häkeltyneenä.