Jäi ahkera työsi muistoksi meille, hyvän sydämes ohjeet elämän teille. Sä aina muistit ja huolta kannoit, et paljon pyytänyt vaan kaikkesi annoit.
Ihannenaisen kriteerit tuntuvat yhä olevan nämä usein arkun äärellä kuullut sanat. Ihannenainen kantaa huolta muista, mutta ei nöyränä pyydä itselleen. Koska ei tarvitse. Paitsi toisten auttamisen. Tällaisen ihannenaisen rakkauden hedelmä olen minäkin. Äitini yritti parhaansa olen varma. Ja nämä värssyn sanat kuuluivat hänen hautajaisiinsa monta monta kertaa.
Kaunis ihanne. Vaarallinen ihanne.Miten montaa naista olenkaan tavannut, joilla ei ole enää hajuakaan siitä, mistä he pitävät, minkälaista ruoasta nauttivat, minkälaisissa vaatteissa olisi miellyttävä olla ja ilmaista itseään. Puhumattakaan siitä, mitä he haluaisivat tehdä puolisonsa kanssa. HE EIVÄT MUISTA. Kun omat tarpeet on tarpeeksi kauan dumpannut toisten toiveiden – tai oletettujen toiveiden mukaan, kadottaa kosketuksen itseensä. Mikään ei tunnu miltään. Suorittaminen tappaa halun. Kaikenlaisen halun. Silloin alkaa luonnollisesti pohtia myös eroa puolisosta. Kuulisinko helpommin itseäni ilman tuota toista? Eroajatukset puolisosta eivät useinkaan tunnu sumussa ylilyönniltä. Jostain on saatava erota. Johonkin on saatava muutosta.
Kun parisuhteessa toinen alkaa kaivata omia hautautuneita tarpeitaan, toinen osapuoli on ymmärrettävästi ihmeissään. – Mistä nyt tuulee? Ethän sä ennenkään ole mitään pyytänyt? Epävarmuus siitä, osaako vastata tyytymättömäksi muuttuneen kumppanin tarpeisiin, voi saada toisen hiljaiseksi. Sanan mukaisesti.
Olen opetellut omien tarpeiden kuuntelemista ja siksi pidän kiinni siitä, että raivaan johonkin kalenterin väliin tapaamisen ystävän kanssa vesijuoksussa. Liikunta ja ruuhkavuosien vertaistuki on hyvä yhdistelmä. Olen huomannut, että omat jutut vahvistavat ja tuovat hyvää spirittiä ja tahtoa myös parisuhteeseen. Tyytymättömyys itseeni ja oma harrastamattomuuteni ei ole mieheni vika.
Se, että joudun yhä edelleen korostamaan omien tarpeiden kuuntelemisen merkitystä, kertoo siitä, miten voimakas imu uhrautumisessa minulle on.
Auttaminen on eri asia kuin uhrautuminen. Uhrautunut helposti myös uhriutuu eikä kykene katkeruudeltaan enää auttamaan edes itseään. Kumppanikin alkaa silloin näyttäytyä ikävässä sävyssä.
Toivon, ettei minun hautajaisissani muisteltaisi minua lähinnä mitään pyytäneenä ja kaikkensa muille vain antaneena.
Facebookin höpöhöpötestin mukaan näytän vanhana aika erilaiselta verrattuna moniin niihin naisihanteisiin, joita sukupuuni oksilta minulle vilkuttelee. Vilkuttelen heille takaisin myötätuntoisesti. Sieluni silmin voin nähdä heidänkin vilkuttelevan takaisin ja salaa iloitsevan siitä, että minä ja sukupolveni naiset uskallamme alkaa pyytää myös itsellemme.
Minna Tuominen
Synnyin vuoden synkimpänä päivänä vuonna 1972. Nykyisin olen ainakin, äiti ja vaimo. Ja pariterapeutti, pappi ja tarinateatteriohjaaja. Täällä kirjoitan asioita, joita kohtaan työssä ja vapaalla.