Iiiks! On minun aikani tunnustaa vanhemmuuteni huippuhetkiä. Ihana, ihana Satu tiivisti myös minun tuntemuksiani viime viikolla puhamalla mustekalamaisen löysästä perillisestä.
Olen hienosti kehittänyt kaikenlaisia metodeja, joilla hämätään taapero mukaan leikkipuistosta. Supattelemalla seuravan hetken hauskuuksia saan usein pikkutyypin kärryyn ja matka jatkuu. Niin siis tapahtuu usein, mutta ei läheskään aina. Päiväänhän mahtuu aika monta hetkeä, jolloin kaksivuotiaan mielestä olisi parempi olla olematta kärryssä, menosuunta on väärä tai leikit vain ovat pahasti kesken.
Kyllä minultakin aika ajoin loppuvat keinot. Kun taskusta kaivamani taikakalut lentävät kaaressa maahan, niin joskus on vain pakko ottaa kiljuva mustekala kainaloon ja jatkaa matkaa. Mutta eipä kuule tunnu hehkeältä, kun tällaisella hetkellä koko kauppa hiljentyy ja katseet porautuvat äitiin, joka ei saa lastaan huutamatta pois leikkipaikalta.
Tunnustan, että joskus on ihan mukavaa pitää yllä hyvää henkeä ja syyllistyä kysymyslauseisiin. Ehkä joskus voi kysyä mitä jälkikasvu haluaa syödä, enkä vietää aikaa keräillen nahistuneita kaalinpäitä lattialta.
Ihailemani kasvatuksen ammattilainen, lähes jumalasta seuraava, päiväkodin täti, sanoi muuten eräs aamu lapselleni:”Mennäänkö aamupalalle?” Lapseni hymyili ja nousi reippaasti omalle tuolilleen. Hänen aivonsa eivät räjähtäneet hämmennyksestä, eikä hän jäänyt räpiköimään valintojen suohon ikuisiksi ajoiksi.
P.s. Lapsiperheessä muuten on hyvä tiedostaa, että se, joka matkaillessa laskeskelee aikataulut uniin, ruokataukoihin ja keksii keinot hämätä taaperoa, saattaa tarvita ekstramäärän kiitoksia ja huomiota, sillä helposti sitä tekisi mieli heittäytyä itsekin mustekalaksi.
Äiti, vaimo ja pappi. Uskalsin viimein itsekin luottaa elämän ihmeisiin ja maailmaan tuli kauttani uusi ihminen. Elämä ja parisuhde koostuu pienistä huomionarvoisista hetkistä, jotka yritän pukea Rakkauden roihussa sanoiksi aina sunnuntaisin.