Minun rakkaani on kaunis kuin puolukka.
Minun rakkaani on kauniimpi kuin kevätlehto.
Rakkaani kulkee kadulla, ja joka askeleeseen puhkeaa neilikoita, krysanteemeja, metsäorvokkeja.
Aamuisin valo on aina meidän huoneessamme kultaisempaa, samalla kirkkaampaa ja pehmeämpää kuin muualla, koska hän herää siellä.
Hänellä on vetovoimaa, joka saa ajan venymään. Se muuttaa minuutit tunneiksi ja tunnit päiviksi. Hänen kanssaan minä saan elää pidempään jokaisen hetken. Hän tekee onnesta suurta.
Rakastettua, puolisoa, kumppania neuvotaan kehumaan, että hän kuulisi parisuhteessa (myös) kauniita sanoja.”Kehu puolisoasi” -haku antaa Googlesta 16 100 vastausta, joten kehotus on selvästi tässä ajassa ilmassa.
Kehumisella on suomalaisessa perinteessa kuitenkin huono kaiku, joten se teettää työtä juroille ihmisille. Juurikin kehujen pusertaminen toiselle tuntuu jotenkin epämääräiseltä. Kenties tuohon puolison kehumiseen kehottaminen on siksi jotenkin vallankumouksellista ja rajoja rikkovaa. Elämäntapamuutos kerrassaan meikäläisille.
Toinen yleinen (107 000 Google-osumaa) kehotus on, että puolisolle pitäisi puhua suoraan ja rehellisesti. Tämä suoraan puhuminen viettää kehujen sijaan vähän toiseen suuntaan: omien tarpeiden sanoittamiseen, omien pettymysten kertomiseen ja palautteen antamiseen. Hyviä juttuja kaikki nekin.
Näin kauniina loppukesän päivänä kuin tänään on, jään miettimään, miten nuo kaksi yhdistyvät: jos puhuu suoraan toiselle, kehuu toista?
Katsokaa toista ja katsokaa sisällenne ja sanokaa se, mitä mieleen tulee?
Kun ajattelen, mitä haluan sanoa rehellisesti ja suoraan rakastetulleni, haluan tietenkin kertoa siitä mitä tunnen. Hän saa minut tuntemaan ihmeellisiä tunteita. Jos minun tarvitsee kehua häntä, riittää, että olen rehellinen. Jos sanon, mitä rehellisesti ajattelen hänestä, tarvitsen siihen kauneimmat sanat ja sanaparit, joita minulla on.
On minulla muutakin sanottavaa aivan arkisista käytännöllisistä asioista, ja mitä sisäisiin ristiriitoihini tulee, minulla on loputtoman paljon toiveita ja haluja ja tämä inhimillinen elämä on rajoituksia täynnä, joten niiden kanssa joutuu joskus selvittämään omia sisäisiä solmujaan. Mutta kaiken aikaa ja jatkuvasti hän on hän. Enkä koskaan ole kohdannut ketään sellaista.
Siitä on helppo puhua hänelle ja siitä on helppo puhua toisille. Jos rentoudun, ja annan ajatusten tulla mieleeni ja muotoutua sellaiseksi, minkä haluaisin sanoa ääneen, huulilleni nousee ensimmäisenä yritys sanoa jotain hänestä, kuvata jokin pieni asia, kertoa hänen herättämänsä tunteen liikahdus.
Koska hän on niin hullaannuttava!
Ei mitään kehuja vaan suoraa puhetta toisesta.
Hän on ihana.
Suoraan sanottuna hän on vaikuttava kuin vuodenajat.
Hän on aarre.
Linnut laulavat hänelle.
Siellä, missä hän on, on kaunista.
Rakastan häntä.Tällaista on hänen kanssaan.
Minä olen rakastunut. Oikeastaan elän jatkuvan rakastumisen tilassa. Kun tämä rakkaus tuli, se pirstoi elämän silloiset puitteet ja kokosi ne aivan uudenlaisiksi. Suhteet, perheet ja sidokset murtuivat ja muuttuivat. Sitten seurasi onnellisuutta. Rakastuminen on nyt jatkunut jo vuosia. Minä hämmästelen ja tutkin sen kokemuksia ja tunteita riemuissani, häkeltyneenä.