Kuinka moni teistä on tullut jätetyksi niin, että jättäjä sanoo sinun olevan kaikin puolin hyvä tyyppi ja hän toivoo, että pysytään kaikesta huolimatta ystävinä? Minä olen. No lohduttiko, auttoiko? Ei lohduttanut eikä auttanut. Päinvastoin. Se oli nöyryyttävää ja loukkasi sekä satutti entistä enemmän. Se sai minut vihaiseksi. Hän halusi minut ystäväkseen syyllisyyttään, itsekkyyttään, mutta ei minua kokonaisuutena, minun naiseuttani, seksuaalisuuttani, minun tapaani rakastaa. Hän ei halunnut minun ydintäni. Häneenkö minun pitäisi voida luottaa ja tukeutua? Häntäkö minun pitäisi pitää ystävänäni?
Tämä tuli mieleeni kun luin tämän viikkoisia uutisia piispankokouksen selonteosta kirkollisesta avioliitto-opista. Selonteossa sanotaan, että avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto, eivätkä papit saa vihkiä tai siunata samaa sukupuolta olevia pareja. Nyt kun kirkko piispojensa johdolla, on jättämässä homoparit, se lätisee hyvin kliseisiä pysytään ystävinä olette hyviä tyyppejä -puheenvuoroja.
Kuulkaapa jättäjät! Nuo ”pysytään ystävinä”, ”sä oot kuitenkin hyvä tyyppi” puheenvuorot eivät vakuuta, lohduta, eivätkä auta. Ne tuntuvat maireilta, valheellisilta ja itsekkäiltä, oman syyllisyyden hoitamiselta. Jos jätätte, niin älkää sanoko, että olette tukenani tai että voin milloin tahansa kääntyä puoleenne. Sillä sehän ei ole totta. Yksipuolisen eron jälkeen ei olla ystäviä. Ainakaan minä en pysty olemaan.
Olen perheneuvoja, paripsykoterapeutti, traumapsykoterapeutti. Työni ja intohimoni on ihmetellä ja tutkia parisuhderakkautta. Asiakkaani, elokuvat, musiikki, taide ja elämä opettavat minulle siitä lisää päivittäin.