Elämä hymyilee heinäkuista lempeyttä Afroditen kasvoin.
Yhteisellä lomamatkalla Kreikassa käyskentelimme ystäviemme kanssa Akropoliksella, sen rinteillä ja Agoralla, ihmettelimme temppeleitä ja veistoksia ja kertailimme myyttejä ja Olympoksen jumalia. Sitten lekottelimme kaukaisen saaren huvilassa meren äärellä. Lepotuolitunnelma inspiroi sopivasti pohdiskelemaan kreikkalaisen mytologian ja filosofian virittelemiä kysymyksiä, esimerkiksi siitä, mikä on hyvää, mihin pitäisi teoillaan tähdätä ja millaista elämä perimmiltään on.
Raukeasti meren sineen katsellen asioita oli hyvä katsella toisaalta ystävyyden, toisaalta rakastamisen näkökulmasta.
Ystävyyteen ja rakastetun rakastamiseen liittyy ilmeisiä yhtäläisyyksiä. Täytyy antaa itseään, että kummastakaan voi saada mitään. Mitä enemmän antaa, sitä enemmän saa. Mitä syvempi ystävyys on, sitä parempi. Mitä syvemmin rakastettuaan rakastaa, sitä parempi. Kummassakaan ei ole mitään syytä tyytyä sinnittelemään jotakuinkin tyydyttävän puitteissa: sekä ystävyydessä että rakastamisessa hyvällä ei ole ylärajaa. En keksi kohtuullisuudessa pysymiselle yhtään hyvää perustetta ystävyydessä ja rakkaudessa, vaikka Aristoteles sanoisikin, että kohtuus on hyvän oikea mitta.
Hillittömän ihana rakastaminen ja pitelemättömän hauska ystävyys on minusta parempi, vaikka keskipäivän auringosta mieluummin siirränkin tuolini katoksen varjoon. Saa tietenkin väittää vastaan. Epäilyllä onkin siemenensä jokaisessa meistä.
Akropoliilla Parthenonin temppelin korkokuvissa toistui taistelun ja jatkuvan kamppailun teema. Kentaurit taistelevat ihmisten kanssa, jumalat painivat jättiläisten kanssa. Teemalla kuvattiin monenlaista, muun muassa näkemystä ihmisenä olemisesta: kaikissa ihmisissä näyttää asustavan jatkuva rakentavan sekä luovan ja rikkovan sekä tuhoavan välinen jännite. Jo arkaaiset kreikkalaiset tietenkin huomasivat sen.
Niinpä rakastunut voi tuntea ärtymyksen nousevan rakastettuaan kohtaan joutavanpäiväisestä asiasta. Kallis ystävyys uhkaa hautautua tarpeettomiin tulkintoihin toisen oletetuista ajatuksista.
Kreikkalaiset kehittivät ajatuksiaan – filosofiaa – keinoiksi selvitä voittajana noista jännitteisistä sisäisistä taisteluista. Rakastaja, joka makailee parahultaisen lämpimässä väreilevässä ilmassa puolivarjon alla ja katselee rakastettuaan terassin toisella puolella, toivoo myös säilyttävänsä onnensa jatkuvana. Filosofia tarkoittaa kreikaksi kirjaimellisesti viisauden rakastamista – rakastaja on puolestaan yksinomaan rakastaja, mutta kaipaa kyllä sopivasti viisautta, jotta säilyisi siinä autuaallisessa tilassa.
Miten Kentaurien kanssa painitaan voitokkaasti? Rakastaja miettii, että kenties taistelu rakkaudessa ainakin voitetaan antautumalla. Kun antauduin rakkaudelle, sain sen. Kun antauduin rakastetulleni täydellisesti, hän vei minut hurmokseen. Siispä antaudu!
Kreikkalaisista erinäiset filosofiset koulukunnat uskoivat onnellisuuden avaimen olevan ataraksiassa. Sillä tarkoitetaan mielenrauhan tilaa, joka saavutetaan, kun on päästetty irti kaiken maailman turhista huolista ja liiallisista haluista. Liiallisesta halusta irti päästäminen voi rakastuneesta kuulostaa huolestuttavalta, mutta asiaa voi tarkastella niin, että liiasta omapäisten asioiden itsekkäästä haluamisesta luopuessaan synnyttää vastaanottavaisen tilan, jonka rakkaus kaikkine aarteineen ja ihmeellisyyksineen ja intohimoineen sitten voi täyttää. Se voisi tarkoittaa siis jotain sellaista kuin että ”anna ahdistuksien mennä menojaan. Sitten jäljelle jää vain kaikin aistein ja ajatuksin nautittava rakkaus.” Valitsen tällaisen tulkinnan.
Ystävyyden suhteen on kenties vielä helpompaa kuin rakastuneena olemisen ja rakastetun rakastamisen osalta antautua sille ihmeellisyydelle, että vieraiden ihmisten kanssa on syntynyt tila, jossa tuo ystävyys vallitsee ja synnyttää kaikkia hyviä hedelmiään. Ehkä yksi ystävyyden piirteistä onkin juuri sellainen ponnistelematon olemisen ilo, ajelehtiminen yhdessä lempeästi hymyillen ja sydämellisesti nauraen.
Hyvällä lomalla on tosiaan kaikenlaisten mielenkiintoisten ajatusten aikaa virittyä. Ja kaikki on nyt kerrassaan mukavasti. Kesä jatkuu, on yhä lomaisaa. On aikaa olla rauhassa rakastetun liepeillä. Se onkin lomassa lopulta parhainta, koska rakastettuni on mielestäni täydellinen kumppani. Rakastan hänen viisauttaan ja rakastan häntä muutenkin kiireestä kantapäähän joka kohdasta. Hänelle on hauskinta kertoa rakastajan filosofian uusimmista käänteistä, mutta vielä mukavampaa on olla tutkija ja tutkia perinpohjaisesti kaikkia ihanuuksia, joita hänessä on. Listaan niitä mielessäni ensyklopediaksi ja rakkauden ajatukseni syvenevät ja tihenevät.
Mikä siis on hyvää? Tuntuu siltä, että elämä on hyvää, aivan perimmiltään. Olen kiitollinen. Mihin muuhun pitäisi tähdätä? Minä tähtään nyt tähän, missä olen.
On hyvä tunnistaa, mitkä ovat omaa itseä vainoavia ongelmia ja pelkoja, mutta minä olen oppinut, että yhtä tärkeää on tunnistaa myös se, milloin kaikki on todella hyvin, antaa sille tilaa ja iloita juuria myöten. Nyt on hyvin. Ajan ulapan keskellä olemme onnellisina tyynessä, aurinkoisessa ja ihanassa säässä. Eläköön!
Minä olen rakastunut. Oikeastaan elän jatkuvan rakastumisen tilassa. Kun tämä rakkaus tuli, se pirstoi elämän silloiset puitteet ja kokosi ne aivan uudenlaisiksi. Suhteet, perheet ja sidokset murtuivat ja muuttuivat. Sitten seurasi onnellisuutta. Rakastuminen on nyt jatkunut jo vuosia. Minä hämmästelen ja tutkin sen kokemuksia ja tunteita riemuissani, häkeltyneenä.