Toisen ihmisen huomioiminen on sellainen homma, jota ei koskaan saa valmiiksi ja jossa ei koskaan tule täydelliseksi. Rakkaussuhde on elävä summa kaikista toiveista, odotuksista, yksityisistä oloista, ajasta ja paikoista sekä vuorovaikutuksesta, joka tapahtuu suhteessa kaikkiin noihin asioihin ja niiden loputtomiin yksityiskohtiin.
Tuskinpa onkaan montaa asiaa ihmiselämässä, jotka olisivat yhtä monimutkaisia ja hienovireisiä kuin rakastetun huomioiminen.
Huomioimisesta puhutaan ihmissuhdejuttujen vinkkilaatikoissa lähinnä ruusujen ja lahjojen antamisena ja toiseen katsahtamisena aamiaispöydässä, päivän kuulumisten kyselemisenä ja sen muistamisena, että toisinaan kysyy sitäkin, mitä parisuhteen toinen osapuoli haluaisi nyt tai viikonloppuna tehdä.
Se on varmasti hyvä alku, mutta minusta aivan riittämätöntä. Varsinaisesti toisen huomioimisessa on mielstäni kyse siitä, että
- asettaa tietoisesti oman itsensä sivuun,
- pyrkii asettumaan toisen asemaan ja
- erilaisin tavoin seuraamalla,
- aistimalla,
- ajattelemalla,
- kysymällä ja
- kuuntelemalla
todella koettaa tunnistaa ja syvästi oivaltaa rakastettunsa todellisuuden tässä hetkessä, sekä sen, mistä hän ja hänen sisäinen maailmansa on peräisin.
Ja sen, miten minä siihen tässä hetkessä liityn, miten vaikutan, miten voisin vaikuttaa ja mitä ja miten olla häntä varten.
Jotta tukisin hänen iloaan. Jotta jakaisin hänen surujaan ja pelkojaan. Jotta olisin hänelle avuksi enkä haitaksi. Jotta vahvistaisin hänen mahdollisuuttaan onnellisuuteen.
Tällaiseen rakastaminen kannustaa rakastajaa. Ei mihinkään vähempään.
Kyse ei ole sen luulottelusta, että oppisi tavalla tai toisella tuntemaan toisen. Sen sijaan kyllä oppii jatkuvasti tuntemaan toista. Toinen elää ja muuttuu, minä myös. Valmis kuva toisesta on aina katkelma eilisestä. Täytyy pystyä avoimeen kuvaan, suoraan lähetykseen.
Ajattelen, että eniten vaaditaan oman näkökulman pudottamista pois, jotta voisi nähdä toisen ja hänen näkökulmasta. Siis pitää ikään kuin hetkeksi luopua siitä, mitä näkee ja miltä asiat minulle näyttävät. Sellaisen tekemiseen vaaditaan paljon oikeaa tietoista halua imeytyä rakastettunsa näkökulmaan ja sisäiseen maailmaan.
Jostain syystä se ei ole ihmiselle helppoa. Ehkäpä turvallisuuden tarve voi olla niin suuri, että pelkäämme, ettei meitä itseämme enää nähtäisi eikä meidän pointsejamme kuunneltaisi, jos antaudumme toisen huomioimiseen?
Rakastaja rakentaa rakkaussuhteessa myös aikuista ja kestävää minää, sellaista, joka ei pelkää hukkumista ja häviämistä. Omassa näkökulmassaan roikkuva rakastaja ei ole toiselle avoin. Ihmeiden sato jää silloin laihaksi.
Toisen kokonaiseen huomioimiseen uskaltava rakastaja oppii toista kuultuaan itsestään sellaisia asioita, joihin yksin ei olisi yltänyt näkemäänkään. Oman itsensä näkeminen suhteessa toiseen avautuu kuitenkin vasta kun on avautunut ensin toiselle.
Toisen huomioiminen ei ole oman itsen hylkäämistä. Minä siinä kuitenkin olen havainnoimassa, kysymässä ja kuulemassa, reagoimassa ja kokemassa.
Näistä kahdesta sitten muodostuu me. Se kuuluisa Me, rakastavaiset, pari, kumppanit elämässä ja kuolemassa.
Ensin on kaksi minää. Mutta rakkaudessa käy niin, että toinen tulee ensin ja minä seuraa siitä kokemuksesta. Rakkaus on ”hän minulle” -tila. Ja sitten kun ymmärrän toista, tajuan myös, miksi minä olen hänelle Se, Rakastettu. Silloin on mahdollista olla toinen toiselle.
Huomioida puolin ja toisin, elää rakkaudessa.
Ja se on molemmille niin. Se on sellainen kahden rakastavan ihmisen tanssi.
Minä olen rakastunut. Oikeastaan elän jatkuvan rakastumisen tilassa. Kun tämä rakkaus tuli, se pirstoi elämän silloiset puitteet ja kokosi ne aivan uudenlaisiksi. Suhteet, perheet ja sidokset murtuivat ja muuttuivat. Sitten seurasi onnellisuutta. Rakastuminen on nyt jatkunut jo vuosia. Minä hämmästelen ja tutkin sen kokemuksia ja tunteita riemuissani, häkeltyneenä.
Vastaa