Vohveli mustilla kirsikoilla ja kermavaahdolla ja kaksi cappuccinoa, kiitos! Kahvilassa on puusohvia, vanhoja nojatuoleja ja Itä-Saksan aikaisia ikilevypintaisia pöytiä. Jaamme vohvelin ja kahvista jää hyvä maku suuhun. Ulkona on pimeää ja sumuista ja värivaloketjuja näyteikkunoiden pielissä.
Katu, jolla kahvila on, johti vielä kaksikymmentäseitsemän vuotta sitten muurille. Se seisoi tuossa Bernauer Strassen edessä ja jakoi kaupungin ja maailman kahteen osaan.
Kahvin jälkeen kävelimme kilometrin verran vanhan muurin matkaa, jolle on sijoiteltu sen historiasta kertova ulkonäyttely. Nurmikko oli huurteinen, värjöttelimme kuljeskellessamme hitaasti eteenpäin.
Paikoissa, joihin oli kaivettu muurin alitse pakotunneleita, on laitettu siitä merkit. Merkit on myös rajan yli yrittäessään kuolleille. Vimma päästä muurin toiselle puolelle oli monelle niin suuri, että sitä yritettiin kaiken tuhon uhalla.
Minulla oli merkillisen tunteellinen olo, kun katselin kahta tarinaa päällekkäin: meitä kävelemässä yhdessä ihmisten erottamisen muistomerkillä. Tämä rakkauskin oli toteutunut murtautumalla läpi muurien.
Muistan myös sen, miten voimakkaalta tuntui katsella lähetystä Berliinin muurin murtumisesta vuonna 1989. Se riemu. Kun nyt kävelimme joulukuisessa iltapäivässä, yleinen historia sai henkilökohtainen vahvistumaan. Kuin olisi tarkastellut tunteitaan kaksinkertaisesti vahvistavan linssin läpi.
Ja kun me myöhemmin iltayöllä kävelimme kaupungilla kohti asuntoamme, mieleeni tuli kuvia ihmisistä, jotka tämän kaupungin asunnoissa rakastuivat ja rakastivat, menettivät rakkautensa, hapuilivat rakkauttaan, toivoivat ja elivät arkeaan rakkaudessa tai rakkaudetta keskellä kaikkea sitä dramaattista aikaa sodasta muuriin ja muurista tähän päivään.
Rakkaudessa yksityinen ja yleinen ovat sekä kaukana toisistaan että erottamattomia. Ketkään eivät rakasta kuin me ja kuitenkin kaikki rakastavat. Se on samalla suloista ja jotenkin haikeaa.
Berliini on kaikkine jakautumisten ja yhtymisten historioineen kauhean romanttinen kaupunki, ja historian kiehtomille rakastavaisille se on yksi suuri parisuhdemetafora. Minä tunnen täällä jatkuvasti kaipuun ja saavuttamisen, huuman ja melankolian jännitettä. Berliinissä haluaa ottaa rakastettunsa syliinsä ja pitää kiinni lujasti, koska saa tehdä niin. Saa rakastaa vapaana, ja siksi niin rakastaa.
Täällä on kaikenlaista rakkautta. Paljon myös sellaista hassuttelevaa ja kohtuudesta piittaamatonta rakkautta, joka erityisesti saa hyvälle tuulelle.
Suloisin jälki sellaisesta oli Warschauer Strassen aseman hissitorin päällä. Sieltä oli kurotuttu vatsallaan maaten maalaamaan mustalla spraymaalilla suurin kirjaimin teräksenharmaalle pohjalle: DEV LIEBT THERESE. Perään oli laitettu punainen hehkuva sydän.
Ah.
Minä olen rakastunut. Oikeastaan elän jatkuvan rakastumisen tilassa. Kun tämä rakkaus tuli, se pirstoi elämän silloiset puitteet ja kokosi ne aivan uudenlaisiksi. Suhteet, perheet ja sidokset murtuivat ja muuttuivat. Sitten seurasi onnellisuutta. Rakastuminen on nyt jatkunut jo vuosia. Minä hämmästelen ja tutkin sen kokemuksia ja tunteita riemuissani, häkeltyneenä.