Olen nähnyt meemejä, joissa varioidaan tuttua joululaulua: “Single bells, single bells, single all the way”. Naureskelin meemeille ja mietin kuinka osuvasti ne iskevätkään siihen sinkkuuden aiheuttamaan angstiin juhlakauden keskellä. Nyt puhelimeen tallennettu kuva kuitenkin herättää erilaisia fiiliksiä. Tai oikeastaan se ei herätä fiiliksiä ollenkaan.
Joulun ja muiden juhlapyhien oletetaan olevan rankkaa aikaa yksin eläville. Osalle ne voivat ollakin, mutta eivät kaikille. Tajusin huijanneeni itseni, jonkinlaisen angstin äärelle vain koska oletin sellaisen kuitenkin tulevan. Näin mielessäni vuodatuksen täyteisen blogin sekä valtavan määrän musertavia hetkiä itsekseni joululaulujen ja -valojen täyttämässä maailmassa. Nyt joulun lähestyessä huomaan kuitenkin, ettei angstia tulekaan. Elämä ei tunnu sen kummallisemmalta kuin muinakaan päivinä.
Ymmärrän hyvin mistä tulee ajatus, että juhlapyhät ahdistaisivat sinkkuja, sekä sen, että joitain ne aidosti ahdistavatkin. Puhumme perhejuhlasta, lahjoista ja rakkaimmista. Entä jos sellaisia ei olekaan? Tai ainakan siinä muodossa kuin toivoisimme? Haaveilenhan minäkin joulusta oman puolison ja lapsien kanssa. Sellaista minulla ei kuitenkaan ole. Tämä joulu voisi siis olla muistuttamassa minua siitä, kuinka kaukana toiveestani olenkaan; että sen toteutuminen siirtyy jälleen vähintään yhdellä vuodella kauemmas. En kuitenkaan anna sen muistuttaa minua siitä vaan katson asiaa toisesta näkökulmasta. Luotan siihen, että joskus vielä saan joulun oman puolison ja lapsien kanssa, ja että sen joulun jälkeen niitä tulee vielä monta lisää. Silloin en enää voi tehdä tällaista joulua. Silloin en enää voi päättää itsekseni mitä joulultani haluan. Niinpä pyrin nauttimaan tästä nyt. Ehdin sitten nauttia siitä toisenlaisesta joulusta myöhemminkin, kenties jopa kyllästymiseen asti.
Joskus omasta joulusta ei kuitenkaan pysty tekemään itsensä näköistä. Joskus ahdistus tai yksinäisyys yksinkertaisesti kasvavat liian suureksi. Sellaiseen joulun odotukseen toivoisin helpotusta jokaiselle. Luottamusta helpompaan tulevaan ja muistutusta siihen, että todellisuudessa joulu on vain yksi ohi kiitävä hetki. Hetki, johon me olemme itse luoneet ajatukset perhejuhlasta lahjoineen. Hetkestä, jonka keskiössä on todellisuudessa pieni lapsi, joka makasi seimessä, eläinten syöttökaukalossa, koska hänelle ei ollut tilaa majataloissa. Pieni lapsi johon konkretisoitui suurempi rakkaus kuin voimme koskaan käsittää, ja joka koskettaa meistä aivan jokaista.
Itsekseen elävä, parisuhdettaan odotteleva ja kirkon nuorisotyönohjaajana työskentelevä transmies. Elämässäni ihmettelen ja pohdiskelen paljon, erityisesti ilmiöitä ihan arkisten asioiden takana. Tekstejäni löydät täältä joka torstai.