Olen enemmän kuin kerran pohtinut, mikä tekee parisuhteesta ja vanhemmuudesta muita suhteita kiemuraisemman. Miksi minä, joka useimmiten onnistun olemaan muiden seurassa aikuinen, taannun tasaisin väliajoin oman lauman keskellä murisevaksi ja mököttäväksi tarvitsijaksi?
Lasten kasvettua lähes aikuisiksi, olen ajatuksissani kahlannut kahdenkymmenen vuoden ajalta sellaiset sattumukset läpi, joissa parisuhde ja vanhemmuus ovat ajautuneet törmäyskurssille.
Ihmeen isot asiat ovat hakeneet yhtä aikaa tasapainoa. Parisuhteen vaiheet symbioosista pettymyksen ja sovinnon kautta kumppanuuteen on kahlattu läpi yhtä jalkaa lasten maailmankuvan muodostumisen kanssa. Pienten sattumusten kautta (jotka juuri aikuistunut tosi tarkasti muistaa!) hän on tehnyt johtopäätöksiä siitä, onko elämä oikeasti hyvä ja oikeudenmukainen.
Samaan aikaan lapsen pohdinnan kanssa itselleni on tarjottu toista mahdollisuutta identtisten asioiden työstämiseen. Pitkiä pään sisäisiä puheita. Ja juuri kun me vanhemmat olisimme valmiit toisen hyväksyvään kumppanuuteen, lapset ryhtyvät riuhtomaan itseään perheestä irti. Perustavaa laatua olevien asioiden yhtäaikainen läpi eläminen on onnistunut kivuitta vain harvoin. Siitä rosoreunainen elämä on pitänyt hyvän huolen.
Myönnän: vanhemmuus on muuttanut minua. Pelkkä asemanmuutos sukupolvien ketjussa on pakottanut tähän. Lapsen asemasta vanhemman rooliin siirtyminen on asettanut nenälleni uudet, armollisemmat silmälasit. Samat teot, jotka lapsen silmiin näyttivät epäreiluilta ohittamisilta, ovat vanhemmuuden aallokossa saaneet hyväksyvämmän merkityksen. Lasten kanssa virheitä tehdessä edellisen polven arkinen selviytymistaistelu näyttää kummasti uljaammalta. Lapsi näki asiat pienestä avaimenreiästä.
Sekin piti vielä huomioida, että suhde solmittiin kahden suvun välillä. Kun lapset olivat pieniä, halusin, että heillä on mahdollisuus kahteen erilaiseen elämäntapaan tutustumiseen. Molempien sukujen vahvuuksien vaaliminen vaati tietoisia ponnisteluja. Viittäkymppiä lähestyvänä en enää yhtään ihmettele, miksi nuorena äitinä koin monta kertaa täydellistä riittämättömyyttä. Elämän palikoiden asetteleminen vei totisesti aikaa ja voimia. Enkä ehtinyt tässä vielä lainkaan pohtia työelämän perheeseen tuomia vaikutteita. Lauma on hengittänyt totisesti myös siihen suuntaan. Tässä ristiaallokossa olen meinannut monta kertaa vetää vettä keuhkoihin.
Olen tuuminut pariuhdekriisin työstämistä toimivaksi parisuhteeksi väitöskirjaksi asti. Yhdessä sittenkin – Kokemukset erokriisistä, vertaistuesta ja muutoksesta parisuhteessa julkaistiin Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisusarjassa vuonna 2012. Olen kirjoittanut myös Paremman avioliiton rakkauspankki -kirjan, josta löytyy nimensä mukaisesti talletusohjeita rakkauden säästöpossuun. Järjestän työkseni parisuhdetapahtumia Parempi avioliitto ry:n toiminnanjohtajana.