Uskaltaminen ja rakastaminen, siinäpä vasta kaverukset. Olisipa hienoa jos voisin todella rintarottingilla puhua itsestäni rohkeana rakastajana. Jos voisikin vaikka esittäytyä uudelle ihmiselle sanoilla: ”Minna, rohkea rakastaja”.
Varsinkin nuoruudessa minun oli vaikea uskaltaa ottaa omat tunteeni tosissaan ja kertoa niistä. En puhunut pettymyksistä ja loukkaantumisista ystäville tai perheenjäsenille ja häpesin myös ihastuksen tunteitani. Kun katsoin itseäni mitätöivästi, en ajatellut, että minun tunteeni ja tarpeeni olisivat niin tärkeät ja arvokkaat, että ne olisivat lahjaa sydämen tykytyksen aiheuttajalle. Tyypillistä oli, että asetin ihastuksen kohteen itseäni korkeammalle – ja jäin tukahduttavan ihastuksen tunteeni kanssa piiloon ja yksin. Toinen ei voinut vastata tunteisiini, kun ei edes tiennyt niistä.
Nykyisin olen ihmisenä sen verran vahvistuneempi, että yritän ainakin ottaa tunteeni vakavasti – enkä enää aseta itseäni niin paljon muiden alapuolelle. Arvostan ja kunnioitan puolisoani, mutta en ajattele mielessäni olevani häntä paljon vähäpätöisempi. Tiedän, että minun tunteeni ovat hänelle tärkeät.
Kyky rakastaa rohkeasti toista liittyy minulla ainakin siihen, osaanko rakastaa rohkeasti myös itseäni. Jos en ole hereillä, selkäytimestä nousevat välillä vahvasti lapsuuteni uhrautumisen ja uhriutumisen mallit. Marttyyriuden imu on iso. Ja kun sen pyörteisiin joutuu, rakkaudettomuuden ja arvottomuuden tunne on musta.
Omalla kohdalla olen ratkaissut rakastamisen haluamisen ja vaikeuden siten, että olemme vuosia jo mieheni kanssa osallistuneet parisuhdekursseille ja järjestäneet niitä. Harrastuksia on monenlaisia. Mitä enemmän olemme yhdessä ravanneet parisuhdetapahtumissa ja kursseilla ja istunnoissa ja saaneet kosketusta omaan tunne-elämään, sitä enemmän kanavat omiin tunteisiin ovat auki. Niistä saa paremmin kiinni. Jos tietää jotain itsestään, omista kuulumisistaan, on ne helpompi myös silloin jakaa toisen kanssa. Jos ei ole kosketusta itseensä, ei ole mitään jaettavaakaan.
Pari viikkoa sitten olimme pitämässä parisuhdekurssia lapsiperheellisille. Meitä marssi paikalle leirikeskukseen kuin arkkiin aikoinaan eläimiä kaksittain omat pienet jälkeläiset kannoillaan.
Parisuhdearkin suojissa poissa arjen tiskikuormista ja muista vaatimuksista, yhteys löytyi monella taas uudestaan. Helposti arki oli monella imaissut mustaan suoritusaukkoon. Mutta nyt oli aikaa olla toista varten ja katsoa silmiin.
Yksi tehtävä kurssilla oli muistella, mistä tämä kaikki, meidän tarina, aikanaan alkoi.
Minä muistan silmät ja katseen ja frisbeenheiton.
Katseesta se monilla muillakin oli alkanut.
Nyt kysyn: uskallanko vieläkin katsoa tuttua miestä silmiin? Kelpaanko edelleen? Uskallanko kuulla, mitä oikeasti pohdit? Uskallanko kertoa omat synkätkin ajatukset ja tunteet? Kestätkö kuulla ne? Uskonko, että kestät? Ja otammeko me toisillemme riittävän usein yhteistä aikaa jonkinlaisessa suoja-arkissa kotona tai jossain muualla? Eihän tämä vaadi minimissään kuin 10 minuuttia joka päivä. Jonkinlaisen kohtaamisen. Ja huolehtiminen siitä, että välillä varaamme kunnolla aikaa toiselle. Enemmän kuin 10 minuuttia.
Uskalluksesta yhteys syntyi silloin aikanaan. Hassua, että yksi sydämen suojamuurin ylitys silloin aikanaan ei riitäkään loppuelämäksi. Joskus ujous iskee tutunkin ihmisen edessä ja rohkeutta tarvitaan aina uudestaan ja uudestaan.Jos en uskalla pysyä tutuksi luullun puolison elämän ja sydämen kartalla, näen hänestä vain ääriviivat.
Lähdenkin tästä heittämään frisbeetä ja odotan, että mieheni ottaa heiton vastaan :) Rakkautta on ihana vaalia.
- Minna Tuominen
Synnyin vuoden synkimpänä päivänä vuonna 1972. Nykyisin olen ainakin, äiti ja vaimo. Ja pariterapeutti, pappi ja tarinateatteriohjaaja. Täällä kirjoitan asioita, joita kohtaan työssä ja vapaalla.