Kuljeskelen paljon ihmisten parissa, kuuntelen ja katselen suurella mielenkiinnolla sitä, mistä ihmisyydessä ja ihmisten välisissä suhteissa on kysymys. Viime päivinä monenlaiset langanpäät ovat alkaneet tulla yhteen, joista on alkanut muodostua kudelma, johon kietoutuvat merkittävällä tavalla ihmissuhteet ja tunteet.
Kuulen jatkuvasti kertomuksia siitä, miten jossain ihmissuhteessa on paha olla. Tämä tarinat ovat, ehkä omasta sukupuolestani johtuen, paljolti naisten kertomia. Naiset myös, ainakin perinteisesti, hakevat ystävistään enemmän tukea kuin miehet. Samainen tarina tunteista kulkee myös vahvasti omassa elämässäni. Puhun tässä tarinassa ihan tavallisista arjen tilanteista, en todellisista kriisipisteistä, jotka heilauttavat ihmissuhteita joskus ihan perustuksia myöten.
Olen vuosia opettanut sielunhoitoa teologisessa tiedekunnassa. Itselleni tärkeä opetuksen perusasioista on ollut se, että tulevan papin täytyy pystyä ottamaan ihmisten tunteet vastaan rakastavalla asenteelle; tuomitsematta ja hyväksymällä. Samaa asennetta tunteisiin voidaan laajentaa kaikkiin ihmissuhteisiin. Jos rakkaus virtaisi kaikkialla niin, että tunteille olisi tilaa, ei ehkä tarvittaisi niin suurta määrää ammattiauttajia.
Ihmissuhteiden yksi merkittävimpiä asioita, minun mielestäni, on taito sekä ilmaista että vastaanottaa tunteita. Tavallisin heteroseksuaalinen tarina, jonka kuulen, on tämänkaltainen: nainen reagoi tunteella ja ilmaisee sen omalla tavallaan ja omilla taidoillaan. Mies reagoi hyökkäämällä vastaan, vetäytymällä yhteydestä, syyllistymällä, tuntemalla avuttomuutta tai yrittämällä ratkaista naisen ”ongelmaa”. ”Ei teitä naisia voi ymmärtää”, ”Miksi kaikesta pitää tehdä ongelma, eikö vaan voitais olla iloisia ja hyvällä tuulella?”, ”Mä lähden tästä pihahommiin”. Tuttua?
Eikä reagointi suinkaan jää tähän. Syntyy kehä, jossa reagoidaan aina uuteen reaktioon. Kehässä pyörivät ajatukset, tunteet ja kehontuntemukset loputtomasti, ellei kehää katkaista. Lopulta kehänpyörittäjät eivät itse tiedä, mistä riita syntyi – olo on vain kuin jyrän alle jääneelle; oksettaa, mahaan sattuu, voimat ovat pois ja henkinen tasapaino tiessään.
Ihmissuhteissa on tärkeää pystyä ottamaan vastaan toisen tunteet. Jos kuuntelemme, otamme vastaan, todella kuulemme, missä se toinen kuljeskelee, voimme tarjota toiselle kokemuksen turvasta. Turvallisuuden tunne on kuin syli, johon voi antautua lepäämään tietäen, ettei olemassaoloa uhkaa hylkääminen (henkinen tai ihan konkreettinen ero).
Tarinan naisen ensimmäiseen tunnereaktioon ei tarvitsisi reagoida omalla reaktiolla. Tunteet voi ottaa vastaan muullakin tavalla. Omat rajansa ja reaktionsa tunteva ihminen pystyy, ainakin aika-ajoin, ottamaan etäisyyttä omiin tunteisiinsa niin, että toisen tunteiden vastaanottaminen mahdollistuu. Sen sijaan että itse reagoi, voi asettua vastaanottajan rooliin kiinnostuneena ja ymmärtäväisenä. ”Ymmärrän tunteesi”, ”Haluatko kertoa lisää?”, ”Osaatko sanoa, mihin todella reagoit?”, ”Miten voin tässä tilanteessa auttaa sinua parhaiten?”.
Jokainen on vastuussa omista tunteistaan ja reaktioistaan. Mutta jos parisuhteessa ollaan samalla puolella, todellisina kumppaneina, voivat molemmat osapuolet auttaa toista pääsemään takaisin tasapainoon. Parisuhteessa on tärkeää olla vähän kuin tutkijan roolissa – katsellen, kuunnellen, ihmetellen ja ihastellen uusia löydöksiä. Paitsi toisen tunnereaktioita, mutta myös omia voisi olla hyvä katsella rauhassa ja ymmärtäväisesti: ”Kappas, minussa heräsi tällainen reaktio, onpas mielenkiintoista. Mistähän tämä tunne oikein nousee ja mitä se kertoo minusta?”.
Tunteet ja niiden ilmaiseminen eivät ole vaarallisia, mutta niiden tukahduttaminen on. Opimme suhteissamme tukahduttamaan tunteita siksi, ettei niiden ilmaisuun tunnu olevan ja olleen (esimerkiksi lapsuudessa) lupaa. Juuri tunteiden tukahduttaminen on yksi syy siihen, että lähdemme ihmissuhteissamme pienentämään tai häivyttämään itseämme. Mitä jos tänään ottaisit riskin ja ilmaisisit itseäsi pelkäämättä?
Parisuhteessa, ja kaikissa muissakin ihmissuhteissa, tarvitaan paljon rohkeutta ja pelkäämätöntä asennetta. Pystytkö seisomaan tärkeää ihmistäsi vastapäätä, katsomaan häntä rohkeasti silmiin ja sanomaan: ”Tässä olen enkä väisty, olet tärkeä ja hyväksytty, vaikka sinussa on tunteita ja ehkä juuri siksi”.
Olen 43-vuotias kahden koululaisen äiti, sielunhoidon tuntiopettaja ja tutkija, terapeutti, pappi, mindfulness-, eroseminaari-, asahi- ja ryhmäliikunnanohjaaja ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin puolestapuhuja. Blogiteksteissäni käsittelen oman työni ja eletyn elämäni kautta parisuhteen ja rakkauden eri puolia. Seuraava eroseminaarini aloittaa 17.10.2017. Käy vilkaisemassa www.miiamoisio.fi tai facebookissa: Miia Moisio - Hyväksyvää läsnäoloa