Koin juuri kaikkien konmarilaisten unelman. Tyhjensin koko kotini ja luuttusin tyhjiä lattioita. Ihan pysyvää se ei tosin ole. Toisaalla on kasa laatikoita ja lukematon määrä pikkunyssyköitä. Mutta hetkellisesti siivosin kaikki kaappien taakse kertyneet pölyt ja keittiönkaappien murut. Kävin läpi siinä samalla elämän, joka mahtui niiden seinien sisään. Muistelin myös sitä, että en muistanut ollenkaan, millaista oli pakata laatikoita tahi purkaa niitä. Kai muisti on pyyhkinyt sen mielestä. Mutta muistan kyllä käydyt keskustelut, tehdyt päätökset ja tapahtuneet muutokset. Tähän kotiin on kannettu pieni elävä nyytti. Jonkun elämä on alkanut täällä. Ei ihme, että herkistyin, kun painoin oven viimeisen kerran kiinni.
Pieni idealisti minussa vannoi, että uudessa kodissa siirrän huonekaluja useammin, enkä anna pölypallojen rellestää. Vannoin, etten hanki enää koskaan yhtään uutta tavaraa.
No niin. Ihan kuin vannoisin, että elämässä ei enää tapahdu mitään. Kun pölypalleroita kertyy, niin silloin sitä tietää eläneensä. Taidan olla ehkä enemmän maaretkalliolainen : “Olisi karmiva ajatus tulla elämässään tai ihmisenä tänä syksynä valmiiksi, päästä lopulliseen ojennukseen. Mitä olisi elämä, jos se ei yllättäisi, hyvässä ja pahassa?
Elämässä ei tulla maaliin, vaan räpiköidään, etsitään, yritetään ja epäonnistutaan loputtomasti. Sillä sitä on elämä, joka vie meitä, emmekä me sitä.”