Me ihmiset olemme hassuja. Käytämme todella paljon aikaa ja energiaa luodaksemme identiteettimme, musiikkimaku ja vaatteiden väri, ruokailuvalinnat ja matkustuskohteet. Luomme itsemme ja etsimme itseämme varmaan hamaan vanhuuteen. Ja sitten asetamme ansan sille läheisimmälle ihmiselle. Sinun täytyy ymmärtää minua ja jopa lukea ajatukseni. Kiukuttelen, jos et tajua. Vetäydyn tai mökötän. Kun joku muu niin paremmin ymmärtää juuri nyt sen kappaleen sanat, joka juuri nyt on hyvä. Tai haluaisi harrastaa sitä mitä minäkin. Niin kuin juuri nyt.
Oikeasti, enhän minä ymmärrä itseänikään. Muutun koko ajan. Se hartaasti rakennettu hahmo ei ole sama enää huomenna. Löydän itsestäni jotain uutta ja sen toisen on löydettävä se kanssa. Ja jos ei löydä, onko sillä niin väliä, koska kohta tulee jotain uutta, jonka se tajuaa täysin. Nauramme katketaksemme ja syvenymme ruotimaan syntyjä syviä. Siitä asiasta, joka on huomisen tärkein.
Jos nyt pyhäpäivään toimisi Pirkko Saision armon sana viime maanantain Iltasanomista: “Ei kuitenkaan kukaan ketään ymmärrä. Haave tulla ymmärretyksi on liikuttava, koska se on niin turha.”