Aamut ovat aivan mahtavia. Unesta siirtyy valveeseen avaamalla ensin silmänsä ja sitten katseensa. Ensin havahtuu valoon ja sitten rakastettuun.
Aamun rauhallisessa hetkessä, siinä jonka ajan on vain aloillaan toisen vieressä ja oman painonsa tuntien sängyn sylissä, on maailma hetkeksi aivan pelkistyneenä: minä olen tässä ja vierelläni kauneus.
Kun katsoo toista aamulla, on kuin näkisi ensimmäisen kerran. Siinä samassa ihastuu uudestaan ensimmäisen kerran. Miten kaunis minun rakastettuni onkaan! Annan katseeni liikkua toisen piirteillä, hiuksilla, hahmolla, ja nautin siitä, miten kauneus sivelee minua. Kun katson suoraan silmiin, niin läheltä, että näen värien leikin iiriksillä, olen kauneuteen sukeltanut.
Minun suuri riemuni on hakea saman havahtumisen elämystä läpi päivän. Saan hyvin paljon onnea siitä, kuinka jokainen uudelleen näkemisen hetki tuottaa uudestaan kokemuksen kauneuden äärellä olemisesta. Siksi on ihanaa jakaa lounas, jos onnistuu. Kohdata töiden jälkeen. Nähdä kodin huoneissa liikkuessa uudestaan ja uudestaan toinen oviaukon kehyksessä, yhteisessä tilassa, päivänvalon eri vaiheissa ja yön hämärässä.
Käsittellisesti ottaen kauneus on ominaisuus, joka havainnon kautta synnyttää mielihyvän tunnetta havaitsijassa. Minulle rakastettuni on niin kaunis, että häntä havainnoidessani kylven mielihyvässä. Se puolestaan kytkeytyy onnellisuuteen. Haluan vaalia sitä ja varata sille aikaa.
Rakastetun näkeminen on mahdollisuus viipyä katselemisessa. Se on sellaista, että todella avaa katseen toiseen ja antautuu havaitsemaan. Kun katsoo toista nauttien, silloin täytyy – siis saa – katsoa kiirehtimättä toiseen hetkeen, ilman häiriöitä, ilman puhelinta toisessa kädessä, ilman näyttöruutuja, ilman omia kiireitä ja puuhia. Saa katsoa keskittyneesti, molemmat jalat tässä hetkessä, hämmästellen ja ihmetellen toista, nauttien kauneudesta. Kyse ei niinkään ole hetken pituudesta, vaan hetkestä itsessään, sen merkityksellisyydestä. Joskus katsomisen hetki on sekuntien mittainen. Joskus siihen on minuutteja, kymmeniä minuutteja keskittynyttä aikaa.
Toisen kauneus on myös sisäisessä katselemisen kohde. Voi katsella maisemaa ikkunasta ja sisäisessä katseessa nähdä sen päälle limittyneenä rakastetun hahmon. Sisäinen katse tavoittaa sen yksityiskohtia ja viipyilee niissä. Sillä tavalla kuljettaa toista mukanaan sisällään, siinä rakastumisen paikassa, jonne hän minussa on astunut.
Sisäisissä mielikuvissa rakastettu on minun kuvani kauneudesta. Kun me sitten kohtaamme, hämmästyn joka kerran, kuinka paljon ihanampi ja kauniimpi hän on itsessään.
Olen miettinyt paljon tuota eroa. Sitä rikkaampana ja vivahteikkaampana ja yllättävämpänä toisen kauneus näyttäytyy ja välittyy, mitä avoimemmin silmin näen. En yritä katsoa nähdäkseni jotain tiettyä, vaan asetun näkemään: että hän voi elävänä, todellisena kokonaisena ihmisenä näyttäytyä minulle uudestaan ja uudestaan. Kokonaisena ihmisenä, persoonana, ajattelevana, kehollisena, historiansa kanssa ja tulevaisuuksineen hän on kaunis. Juuri hän, minulle.
Minä olen katsoja kauneuden äärellä, mutta katse onkin samalla avattu reitti minuun itseeni ja tuo toinen ihminen, jonka näen, järisyttää minun perustoitani. Katseessani minä tulen hänen koskettamakseen. Se on luova tapahtuma. Hän synnyttää minussa jotain uutta ja salaperäistä. Se on lahja.
Rakkaus ja meidän välisemme suhde antaa tämän mahdollisuuden. Käsittämättömän ihmeellinen etuoikeus! Olen todella, todella onnekas, kun juuri minä saan olla tämän kauneuden äärellä. Se tekee minut kiitolliseksi elämästä.
Minä olen rakastunut. Oikeastaan elän jatkuvan rakastumisen tilassa. Kun tämä rakkaus tuli, se pirstoi elämän silloiset puitteet ja kokosi ne aivan uudenlaisiksi. Suhteet, perheet ja sidokset murtuivat ja muuttuivat. Sitten seurasi onnellisuutta. Rakastuminen on nyt jatkunut jo vuosia. Minä hämmästelen ja tutkin sen kokemuksia ja tunteita riemuissani, häkeltyneenä.