Yksin eläminen tekee minut välillä kauhean vihaiseksi. Vihalle on vaikea löytää hyvää kohdetta. Vihaan lapsuuteni ja nuoruuteni kasvuympäristöä. Sitä samaa, jota myös rakastan. Vihaan seksuaali- ja sukupuolinormeja, jotka minulle on opetettu. Vihaan sitä tosiasiaa, että en ole elänyt nuoruutta, johon olisi sisältynyt ihastumisia, tykkäämisiä, ensisuudelmia tai poikaystäviä. Vihaan niitä koulukavereita, jotka kertoivat minun olevan inhottava ja ruma ja omituinen. Vihaan teini-ikäistä itseäni, joka uskoi sediltä kuulemaansa opetusta ja pojilta kuulemiaan loukkauksia.
Viha ei ratkaise mitään. Itsen vihaaminen on kauhean raskasta, Jumalaa on aika turha syyttää asioista ja omat vanhemmat ovat hekin vain ihmisiä. Ajoittain aion lannistuneena luovuttaa kokonaan, koska olen niin pirun myöhässä ja pihalla koko parisuhdepelistä, mutta ruumiini ei anna minun tehdä niin. Vihaan myös sitä. Olisi paljon helpompaa, jos ei olisi koko ajan niin ikävä toisen ihmisen ihoa.
Aggressio on myös terve ja tervetullut tunne. Se tekee mahdolliseksi puolustautumisen. Pidemmän päälle viha on kuitenkin uuvuttavaa, siitä on pystyttävä päästämään irti ja annettava asioiden olla. Käännettävä katse kohti hyvää ja silitettävä itse itseään lempeästi. Puhuttava ystävällisesti ja ihaillen: “Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun.” Tai, aina voi mennä myös baariin ja pyytää jotakuta tuntematonta luokseen, jotta saisi olla hetken lähellä ihmistä. Sekin on ihan käypä tapa karkottaa ikävää.
Otsikko on lainattu Apulannalta.