Olimme nelikymppis-synttäreillä, missä käytiin keskustelua suhteesta äiteihin. Ihmiset istuskelivat piirissä olohuoneessa ja yksi vieraista kysyi, puhuvatko muut totta äideilleen. Hänen miehensä ei nimittäin puhu, eikä puhu äidilleen paljon muutenkaan. Yksi kerrallaan likipitäen kaikki kertoivat, että joko eivät kerro äideilleen tärkeitä asioita tai sitten värittävät tai muuntelevat totuutta.
Se järkytti minua jonkin verran. Monenlaisia ajatuksia virisi. Onpa aikuisilla ihmisillä paljon selvittämättömiä sotkuja. Päällimmäisenä kuitenkin iloitsin siitä, millainen ilmeisen harvinainen mahdollisuus minulla sitten on puhua suoraan äidilleni. Toisekseen tunsin iloa siitä, kuinka paljon hyvää se puhuminen tekee minun rakkaussuhteelleni.
Rakkauden maisemissa lapsen suhteella vanhempiin on melkoisen perustava ja moninainen merkitys. Ainakin voitaneen sanoa, että kaikenlainen vahingoittava siinä suhteessa heijastuu ja tulee esiin tavalla tai toisella ihmisen elämän varrella parisuhteissa. Vastaavasti myös kaikki hyvä ja rakentava.
Positiivisesta kulmasta on tullut minulle tärkeämpi. Lapsuuden ajan ja nuoruusvuosien välttämättömien pettymysten, myrskyjen ja niitä seuranneen aikuistumisen ja itsenäistymisen jälkeen minulle ja äidilleni on rakentunut avoin, turvallinen ja luottavainen suhde. Se on pitkälti sen ansiota, että äitini on hyvin viisas ihminen ja osannut hänkin kasvaa vanhemmuudessaan ja aikuisuudessaan vuosien mittaan.
Kun minä jouduin erokriisiin ja kävin läpi kaikkia siihen liittyviä tunteita ja kysymyksiä, ja sitten toisaalta rakastuin ja koetin hahmottaa kaikkeen kokemaani liittyvää mullistusta, minusta tuntui välttämättömältä puhua juuri äitini kanssa. Kävimme pitkiä keskusteluja, hän kuunteli, minä puhuin, hän esitti tarkentavia kysymyksiä, minä vastasin.
Itse keskustelu oli hyödyllistä, se auttoi jäsentämään niin suuria asioita ymmärrettäväksi. Mutta ehkä vielä tärkeämpää minun kannaltani oli kuitenkin se tilanne sinällään. Äitini otti minut vastaan avoimena, hyväksyi minut ja elämäntilanteeni sellaisenaan, antoi minun olla ja näyttää hänelle, mitä ja millaisia asioita minussa tuntuu. Hän rakasti minua sellaisena kuin olen.
Muodostui sisäinen kuva: minä puhumassa aivan avoimena auki tunteitani ihmiselle, joka on elämäni ensimmäinen turvan antaja. Sellaisella on vaikutusta. Se auttoi minua hyväksymään itseni ja erooni liittyvät tunteet ja kokemukset, ja toisekseen iloitsemaan ja nauttimaan kirkkain värein siitä rakkaudesta ja onnellisuudesta, jonka olin löytänyt.
Jos on niin, että parisuhteissaan, rakkauksissaan ihminen elää niidenkin tunteiden läpi, jotka ovat läsnä hänen primäärisuhteessaan äitiin tai isään, minä olen aikuisena saanut riemukkaasti käyttää rakkauden voimavaroinani avoimia ja häpeämättömiä tunteita.
Jos joku kuvittelee, että tarkoittaisin, että parisuhteessa sitten hakisin puolisostani itselleni jonkinlaista äidin korviketta tai toista äitiä, hän on ymmärtänyt väärin. Minun tulinen ja ihana suhteeni rakastettuuni on suhde ihmeelliseen naiseen, jonka olen onnekseni löytänyt ja keneltä saan tasavertaista aikuisten ihmisten välistä rakkautta. Mutta tuo toinen suhde, suhde omaan äitiin, omaan vanhempaan, tuo tukea tähänkin. Kivijalkaa.
Äidistä tuli myös anoppi. Millainen sitten? Sellainen, joka on asettunut jakamaan minun ja kumppanini ilon toisistamme, yhteisestä elämästä, rakkauden ilosta. Hän iloitsee avoimesti siitä elämäntunnusta, läheisyydestä, tunteiden keväästä ja intohimosta, jota me parisuhteessamme elämme. Sekin on aikamoinen voimavara.
Samaa iloa näen ja kuulen puolisonikin äidissä. Tosiasiassa kaikki vanhemmat ovat muodostaneet hyväksyvän ja onnellisen suhteen meihin.
Tällainen ylisukupolvinen hyväksyntä ja ilon jakaminen on helpottavaa, ja enemmän. Se on onnellisuuden vahvistin, joka saa rakkauslaulut soimaan tosi paljon kirkkaammin.
Varmastikin ilman mitään tästä olisin voinut olla onnellinen ja elää elämääni. Ainakin sen voin sanoa, että äidit ja anopit ovat kuitenkin tässä tapauksessa vaikuttaneet siihen, että onnellisuus on tullut suuremmaksi ja huolettomammaksi, kuulaammaksi.
Kun minun lapseni rakastuvat ja kokeilevat rakkaussuhteitaan, toivon tulevina vuosina voivani olla yhtä valmis jakamaan sitä iloa, niitä tuskia, niitä epäilyksiä, sitä innostusta ja olemaan samalla tavalla onnellinen siitä palosta ja lennosta ja elämästä.
Minä olen rakastunut. Oikeastaan elän jatkuvan rakastumisen tilassa. Kun tämä rakkaus tuli, se pirstoi elämän silloiset puitteet ja kokosi ne aivan uudenlaisiksi. Suhteet, perheet ja sidokset murtuivat ja muuttuivat. Sitten seurasi onnellisuutta. Rakastuminen on nyt jatkunut jo vuosia. Minä hämmästelen ja tutkin sen kokemuksia ja tunteita riemuissani, häkeltyneenä.
Vastaa