Varmaan monikin asia on sairasta, mutta puhun nyt puolisosta. Hän on sairaslomalla. Yleensä näistä ei tässä maassa paljon huudella. Varsinkin jos vika on ylä- tai alapäässä, sitä on viisaintakin joskus peitellä. Aina ei kaikki avoimuus ole hyväksi. Nyt on kyse löysästä nilkasta. Siitä voi hyvin kertoa. Potilas itsekin on laittanut mediaan kuvia koivestaan. Komea on. (blogin kuva on vastaavasta terveestä) Nilkka on operoitu reilu viikko sitten. Kaikki meni hyvin ja potilas istuu kotona kutomassa ja katsomassa Poirotteja tallennuksesta. Kipeä tuo leikattu nilkka on selvästikin ollut. Kolmiomerkkisiä lääkkeitä näyttää yhä menevän, vaikka suunta on selvästi kohti parempaa.
Sitä tässä vaan kaiken hyvän keskellä jäin miettimään, että vaikuttaa se parisuhteeseenkin. Ensin ajattelin, että vaikutukset ovat lähinnä positiivisia. Huomasin pitkästä aikaa ottaa toisen huomioon. Olen käynyt kaupassa, tuonut vesilasia lähemmäs, vähän pyykännyt ja täyttänyt tiskikonetta ahkerammin kuin tavallisesti. Tässä sitä huomaa mistä kaikesta toinen on tehnyt oman osansa.
Sitten on alkanut joskus myös ärsyttää, ehkä eniten potilasta itseään? Hän on jonkin sortin suorittaja. Nyt näyttää olevan ongelmia sen kanssa, kun ei saa mitään tehtyä ja muut joutuvat passaamaan. Tarmoa on löytynyt. Hän on vienyt keppien kanssa koiraa ja eilen kävi istuttamassa yhden syyskukan pihalla, kun kukaan ei ollut näkemässä ja hoitanut hommaa ajallaan. Tästä seuraa tietysti minulle uutta syyllisyyttä. Miksi en ole ollut reippaammin paikalla ja hoitanut asioita. Nyt toipilas joutuu tuolla yksin rimpuilemaan.
Näin tähän saadaan oivallinen parisuhdekierre. Toinen murehtii, kun hänestä on vaivaa. Se saa muut sanomaan, että ”ei ole ja lepäile nyt rauhassa”. Sitten pikkuisen taas yritän autella. Joku jää kuitenkin hoitamatta ja siitä tulee syyllisyys, kun sairaan täytyy itse. Hän taas huokailee, kun hänen takiaan nyt muiden täytyy.
Pari päivää sitten muistutettiin toisiamme, että kaiken todennäköisyyden mukaan on toisenkin vuoro välillä särkyä. Vaihdetaan sitten vuoroja. En vaan yhtään tiedä, miten se sitten onnistuu?
Olen perheneuvoja ja pappi Etelä-Pohjanmaalta. Kotona kanssani asuu neljä eri ikäistä naista, (osa tyttöjä vielä). Täällä päin "puhutaan asioista suoraan". Väite ei tosin pidä ihan aina paikkaansa. Vaikeat asiat ovat täälläkin joskus hankalia ottaa puheeksi. Jos elämässä pitää eksyä ja erehtyä, se on mukavampaa useimmiten kaksin kuin yksin. Siksi kompasteluja on tärkeää jakaa.
Olitpa jälleen oivallisesti kirjoittanut. Herättää ajatuksen jos toisenkin ?.