Pääsiäisen alla on hiljainen viikko, mutta tällä hetkellä se tuntuu pikemminkin kiireiseltä viikolta. On paljon töitä ja niitä pitää urakoida. Deadlinet eivät odottele, vaan tulevat kohti. Ja entäs rakkaus töiden keskellä sitten?
Tänään mietin hetken aikaa, mikä ajatus rakastamisesta minulle ensimmäisenä tulee mieleen. Päätin kirjoittaa siitä. Ja ensimmäinen ajatus oli juuri se, että miten paljosta joutuu luopumaan, jos tekee paljon töitä.
Jos on töissä, ei voi olla rakastetun kanssa. Jos on pää täynnä töitä, on vaikea olla läsnä kumppanilleen, vaikka olisikin paikalla. Työ vie aikaa ja tilaa. Rakkaussuhteessa elävä joutuu tekemään aikamoisia valintoja sen suhteen, miten paljon antaa painoa työlleen ja miten paljon yhdessä olemiselle ja jakamiselle.
Työntekemistähän ihannoidaan meikäläisessä yhteiskunnassa. Kunhan joku lapsi aina pistetään alulle silloin tällöin, nykyisin ihantein johdetun yhteiskunnan näkökulmasta olisi hyvä, että ihmiset lähinnä olisivat töissä ja ylitöissä.
Rakastamiseen voi kuitenkin keskittyä aivan yhtä perusteellisesti. Se voi olla ainakin yhtä tyydyttävää ja palkitsevaa kuin mikä tahansa työ.
Kumpaa varten varaan tarpeeksi aikaa? Kumpaan olen valmis käyttämään enemmän aikaa? Minä valitsen kyllä rakastamisen, mutta huomaan, että joudun vetämään tiukkaa rajaa: työt vaivihkaa yrittävät hiipiä sinnekin, minne en niitä halua – paikan päälle meidän keskinäiseen elämäämme.
Kun mietin ihmisenä olemista hieman laajemmasta näkökulmasta, havahdun usein siihen tosiasiaan, että tämä elämä on vain tässä ja nyt. Ajankäyttö on kertakaikkista ja korvaamatonta. Aikaa ei saa takaisin.
Ajatus on yksinkertainen, mutta kiistämätön. Se on samalla tavalla lattea ja tosi kuin se, että me lopulta kuolemme. Kumpaankin ajatukseen on vaikea suhtautua levollisesti, siksi ne raivautuvat nopeasti arkitajunnasta pois.
Jos haluaa tehdä rakastettunsa kanssa matkan yhdessä, sellaiselle ehtii ehkä kerran kuukaudessa. Nelikymppiselle se tarkoittaa, että matkoja olisi edessä vielä puolentuhatta.
Minä opettelen kutomaan villapaitaa, ja kaikkien keskeytyksien vaivaamana näyttää, että siihen kuluu puolisen vuotta: ehtisin siis kutoa rakastetulleni enimmillään kahdeksisenkymmentä paitaa.
Metsämökin rakentamiseen omin käsin menee pari vuotta: parikymmentä mökkiä, tai sitten vajaat nelisenkymmentä kesää yhden terassilla.
Rakkauslauluja voi kirjoittaa noin yhden viikossa. 2080 rakkauslaulua jäljellä.
Neljäkymmentä kertaa löytää yhdessä kevään ensimmäinen sinivuokko – ja tämä kevät meni ohi, koska minä olin töissä, rakastettuni kävelyllä yksin.
Kymmeniä, satoja, tuhansia – muttei mitään sen enempää. Rakkauden aika on arvokasta. Työkin on kallisarvoista, mutta missä minun sydämeni koti on? Ei se ole tässä tietokoneessa, vaan siellä, missä rakastettuni on.
Kyllä minä haluan tehdä työtä merkityksellisesti, mutta en liikaa työtä. Jos alkaa huolestuttaa, vähennän. Sen kyllä tuntee sisällään, tiimalasin vatsassaan. Työ on työtä, rakkaus sentään rakkautta.
Minä olen rakastunut. Oikeastaan elän jatkuvan rakastumisen tilassa. Kun tämä rakkaus tuli, se pirstoi elämän silloiset puitteet ja kokosi ne aivan uudenlaisiksi. Suhteet, perheet ja sidokset murtuivat ja muuttuivat. Sitten seurasi onnellisuutta. Rakastuminen on nyt jatkunut jo vuosia. Minä hämmästelen ja tutkin sen kokemuksia ja tunteita riemuissani, häkeltyneenä.