Jouluun liittyy kaksi episodia, joissa tunnistin, että rakkaussuhteemme on syvenemässä ja vakavoitumassa kokonaisen askelen verran.
Ensimmäinen sattui, kun olimme marraskuussa kävelemässä metroasemalta rakastettuni luokse. Se oli ensimmäinen yhteinen marraskuu ja edessä ensimmäinen yhteinen joulukuu. Hän kysyi minulta, miten oikeastaan vietän joulua. Mitä siitä ajattelen ja millaisia tapoja minulla siihen kuuluu?
Vastasin polveilevasti. Ja selittäessäni, miten lapsuudenkodissani joulua vietettiin ja miksi, ja miten olin viettänyt sitä viimeiset kuusitoista vuotta, ja miten nyt haluaisin ehkä sitä viettää, koin, että jotain perin intiimiä tuli kysytyksi ja jaetuksi.
Hän kyllä tunsi kehostanikin jokaisen kohdan, ja minun ajatusmaailmani ja tunteeni läpikotaisin, mutta joulutavoista kysyminen oli vähän samanlaisen oloinen asia kuin se, kun hän oli ensimmäisen iltana laittanut kylppäriinsä minulle hammasharjan ja viittasi ottamaan sen.
Joulu on yhteinen mutta samalla yksityisin juhla. Sitä vietetään kodissa. Se on oman pesän juhla. Sen tavat ja tottumukset ovat peräisin omista perhepiireistä ja niihin liittyy tavattoman tiheä tunteiden dynamiikka.
Aikuisessa rakastumisessa täytyy tehdä päätös siitä, avaako sellaisen joulukotinsa yksityisyyden toiselle. Se on erilainen asia kuin yhdessä vietetyt huolettomat yöt. Kun rakastavainen kysyy toiselta, miten hän oikein viettää joulua, kyseessä on riskialtis siirto: vastausta joutuu punnitsemaan suhteessa omiin jouluperinteisiinsä ja mukavuuden alueisiinsa.
Joitain viikkoja myöhemmin joulukuun puolella hän sanoi, että jos haluan, voin tulla viettämään aattoa hänen perhepiirinsä sukulaisten kanssa. Tietenkin halusin! Se ei ollut vain oven aukaisemista tuohon perhepiiriin vaan samalla yksien ovien raottamista häneen itseensä; suuri, huimaava etuoikeus.
Joulut ovat perheiden ja parisuhteiden sisällä helposti erityisen kuormittavaa aikaa, koska meillä ei täällä Suomessa ole muita suuria yhtenäisiä vuotuisjuhlia, joissa kaikki lapsuuden ja kasvuvuosien myötä kerätyt odotukset, pettymykset, ilot ja surut kanavoituisivat suolalla silatuiksi toiveiksi juhlasta ja onnellisuudesta. Kaikki on aistittavissa ja lähes käsin kosketettavissa.
Uuden parisuhteen tilanteessa ja uusperheen tilanteessa joulun viettäminen toisen perhepiirissä onkin ainutlaatuisen rikas näköala häneen ja hänen taustaansa, sen lisäksi, että se on mahdollisuus tulla otetuksi osaksi tuota perhepiiriä.
Perheestä, josta on kerrottu ja kirjoitettu toiselle kun omaa itseä on avattu kerros kerrokselta, tulee konkreettinen. Kaikki rakastetun kanssa käydyissä pitkissä keskusteluissa esiin nousseet ihmiset ja heidän kuvauksensa saavat kasvot ja hahmon.
Kun kävelee toisten kotiin ja näkee huoneet, tyylin ja sisustuksen, samalla kohtaa ja näkee ne ihmiset, joiden keskeltä rakastettu on kasvanut. Ja siinä katsoessa elämät lomittuvat, valojen ja kynttilöiden ja tuoksujen ja pakettien ja tunteiden tihentämässä juhlatilanteessa.
Hän otti riskin ja kutsui minut jouluunsa. Se oli sen joulun ihme.
Se oli minusta myös poikkeuksellisen hyvä joulu. Kaikki onnistui. Näin hänet astetta sävykkäämmin itsenään. Minut nähtiin ja otettiin vastaan. Jotain, mitä aikaisemmin ei ollut ollut, tuli olevaksi. Syntyivät ensimmäiset yhteiset joulumuistot. Ne ovat erityisiä.
Ja suudelma, jonka sai vaihtaa kun oltiin viimein kahdestaan, kahdestaan omassa joulussa, oli sekin sitten technicolor-sävyinen. Joulusuudelma. Aivan erityinen sekin.
Minä olen rakastunut. Oikeastaan elän jatkuvan rakastumisen tilassa. Kun tämä rakkaus tuli, se pirstoi elämän silloiset puitteet ja kokosi ne aivan uudenlaisiksi. Suhteet, perheet ja sidokset murtuivat ja muuttuivat. Sitten seurasi onnellisuutta. Rakastuminen on nyt jatkunut jo vuosia. Minä hämmästelen ja tutkin sen kokemuksia ja tunteita riemuissani, häkeltyneenä.