Kuluneen vuoden aikana ystäviäni on tullut vanhemmiksi, mennyt kihloihin, muuttanut yhteen ja alkanut seurustelemaan. Ympärilläni on valtava määrä rakkautta. Joskus se herättää kaipuuta tai kysymyksiä omasta kohtalosta. Useimmiten tunne on kuitenkin onneksi toisenlainen. Useimmiten se rakkaus heijastaa kauneuttaan ja voimaansa myös minuun.
Jokainen ystävieni ilouutinen on aidosti helkäyttänyt sydäntäni. Olen täyttynyt onnesta, ilosta ja toivosta, kuin olisin katsonut pysähdyttävän kaunista maisemaa. Niin kuin tavallaan olenkin. Saan nähdä jotain luotua, elävää ja merkityksellistä. Se koskettaa ja herättää toivoa. Tulee olo, että maailma, jossa on jotain tällaista ei voi olla kauttaaltaan paha. Toivoa on.
Ystävieni seura tuntuu hyvältä. En ole onneton pariskuntien ympäröimänä, vaikka olisikin ihanaa olla siinä oman kumppanin kanssa. Heidän rakkautensa ei kuitenkaan vie minulta mitään pois. Joskus melkein päinvastoin; rakkaus, kun synnyttää rakkautta. Heidän onnensa ja kauniisti hohkaava rakkautensa lämmittää ja valaisee minuakin siinä vierellä. Maailma ei ole niin kylmä, eikä olo niin yksinäinen , kun lähellä on rakkautta. Se ei, ehkä ole omaa, mutta se on silti kaunista. Ja sen kauneuden rinnalla on hyvä olla ja katsoa löytäisikö joskus sitä omaakin rakkautta.
Läheisteni rakkaus ei saa minua unohtamaan kaipuutani omaan rakkauteen. Se ei korvaa sitä tai työnnä sitä kauemmas. Oma rakkauteni on yhä jotain, mitä toivon tulevaisuuteeni. Minulla ei kuitenkaan ole hätää tai kiirettä, sillä tunnen ja näen, että rakkautta todella on. Se löytää kyllä tiensä luokseni jos niikseen on ja sillä aikaa minun on hyvä olla näin.
Itsekseen elävä, parisuhdettaan odotteleva ja kirkon nuorisotyönohjaajana työskentelevä transmies. Elämässäni ihmettelen ja pohdiskelen paljon, erityisesti ilmiöitä ihan arkisten asioiden takana. Tekstejäni löydät täältä joka torstai.