Kateus ja katkeruus on tunteista iljettävimmät. Jos joku ihminen määritellään katkeraksi, hänet voi sen jälkeen ohittaa täysin. Häntä ei ole tarpeen kuulla eikä hänellä ole oikeutta tulla kohdatuksi lempeydellä, sillä hän on kateellinen. Kateellinen ja katkera ihminen on satujen ilkeä äitipuoli ja paha haltiatar, nyxän ihan kamala exä ja kaikkeen pisteliäillä kommenteilla puuttuva anoppi. Niin, ja minä.
Ajoittain ei-toivottu yksin eläminen tuntuu fyysisenä kipuna. On kuin vereslihalla, ilman ihoa. Sitä tahtoisi kasvattaa jossakin suojassa uuden ihon, mutta ei ole paikkaa, johon piiloutua. Onnelliset pariskunnat tulevat vastaan kirjojen sivuilla, elokuvien kohtauksissa, hammaslääkärin odotushuoneen naistenlehdissä, lempibändin keikalla, juhlissa, bussissa matkalla juhlista kotiin, kotikadulla.
Kun tarpeeksi kauan kärsii kivusta, tulee katkeraksi. Katkeruus on elämän epäreiluuden aiheuttamaa osattomuuden tunnetta. Kateellinen kaipaa huomiota ja katkera toivoo rakkautta, mutta on helvetin vaikea rakastaa kateellista ja katkeraa ihmistä. Minä tiedän sen. Joka päivä yritän puhua kauniisti itselleni ja yhä uudestaan menee hermot, kun olen aina niin hankala ja vastaan niin ilkeästi. Mokomakin katkera ämmä.
Joensuulainen kuvataideopettaja, teologian opiskelija, kansalaisaktivisti ja luottamuksen pyhiinvaeltaja aka köyhä. Kirjoitan parisuhdeblogiin täysin ilman omakohtaista kokemusta parisuhteesta, vähän samaan tapaan kuin katolinen, selibaattiin sitoutunut pappi antaa avioliittoneuvontaa.